Pienen maan pippurinen kansa. On niin tavattoman paljon kaikkea, mistä olla ylpeä. Kun on mahdollisuus katsoa etäämmältä, niin suunnaton ylpeys valtaa sielun ja suomalaisuuden. Kansakunnan kaikki saavutukset ja yhteenpuristunut itsenäisyys, jota voi vain ihailla: turvallinen, kylmä, sivistynyt ja koulutettu. Sanomaton liikutus valtaa mielen, kun ajattelen sivistystä ja koululaitosta, joka sittenkin on parhaita maailmassa. Kaiken syntyä, kielellisiä juuria, omituista mongerrustamme, jota rakkaampaa ei ole eikä tule koskaan olemaan. Mutta onko sillä enää tässä kaikessa merkitystä.
Lapselle ei ole merkitystä sillä onko suomalainen tai jokin muu. Lapsi janoaa rakkautta, syliä ja yhteisöä, jonka sisään voi puristua kuin syleilyyn tai turvaan. Mutta kaikessa ulkoisessa turvallisuudessakin huolenpito lähimmäisestä voi jäädä paitsioon. Fyysisesti kaikki voi olla hyvin, mutta jos kaikissa läheisissä on niin syvälle sukeltuva aukko, että lapsen janoama kiintymys jää pintapuoliseksi, tuskin yksikään lapsi osaa itsekseen kasvaa kokonaiseksi ihmiseksi. Lapsi tarvitsee ensimmäiseksi jotakuta, jolla on kyky rakastaa, ja vasta sitten rajoja. Itse sain kyllä rajat, toimeliaisuuden, tehokkuuden, osaamisen ja jaksamisen. Mutten sitä rakkautta, johon pohjata, kun elämä on vastamäkeä ja ainoa mistä ammentaa olisi yhteenkuuluvuuden ydin ja turva toisessa ihmisellä. Minä olen aina ollut itseni ainoa turva. Ja olen edelleenkin, sillä jossain kohdassa sydäntäni on iso ruosteinen lukko, jota eivät ole saaneet auki mieheni, lapseni tai rakkaimmat ystäväni. Se, jonka avain on jo aikaa sitten kadonnut tai ehkä johonkin syvänteeseen viskattu jo ennen syntymääni.
Sydän on kummallinen elin, sillä se kyllä imuroi tunteet ja asenteet ympäriltään, jossei muuten niin tunkeakseen ne sisäänsä, missä ne vellovat, piikittelevät, puristavat ja muuttuvat melankoliaksi tai selkäsäryksi tai pääkivuksi, jota ei paranna minkään maan aspiriini. Kuinka monen lapsen ytimessä vellookaan tuo magmaattinen massa, jolle ei ole nimeä, tilaa eikä paikkaa. Jota jokainen ahdistusta herättävä aikuisen kysymys tumppaa tiukempaan eikä siltikään uskalla pyytää apua. Kakarat olkoon hiljaa kun aikuiset puhuu.
Sillä äitikään ei osannut, ja käytti kaiken tarmonsa omien pimeyksiensä ja pettymystensä piilottamiseen. Ja lapselle äiti on kaikki. Äidissä on kaikki. Varsinkin jos isä on nimi paperilla ja vaivaantunut ihminen yhteisössä. Jota kukaan ei ole opettanut kohtaamaan. Ehkä vaikeinta lapselle on ihminen, joka on siinä, mutta jota ei ole koskaan kohdannut ja siksi tuntee olevansa syrjään viskattu, tarpeettomana poistettu ja arvoton. Uusi isäpuoli, muttei siltikään kovin montaa syliä, joihin kokisi olevansa tervetullut.
Pieni kylä, ja pieni sydän, on kuin painekattila, jossa omat asiat pidetään sisällä. Höyryventtiiliä saa avata vain omassa piirissä, sillä aina on vaara että se räjähtää auki hallitsemattomasti. Höyryn vapauttaminen on aikusten asioita, pahalta haisevaa hengitystä, jotain hävettävää, mutta pakollista. Koko ajan pulputtaa ja puhisee, eikä koskaan tiedä milloin se purkautuu: paha olo, olemattomuus, pärjäämättömyys, riittämättömyys. Jossei lapsi tiedä keneen uskaltaisi luottaa, hänen sydämensä sulkeutuu, arpeutuu, loukkaantuu, käpristyy ja kateus hiipii sisään. Kateuden jäljessä mitättömyys, josta muotoutuu lapselle kesäinen huntu. Sellainen ilmava, oikestaan aika kaunis ja prinsessainen, mutta aina se alkaa tuntua tahmealta ja mihinkäänpääsemättömältä. Jos vain olisin kauniimpi, pienempi, rakastettavampi. Jos vain en olisi tiellä. Jos isä ottaisi syliin. Jos en vaivaantuisi, jos vain voisin korjata syntymäni ja äiti ottaisi lähelleen.
Identiteettinä ulkopuolinen. Nimikin vaihtuu ja tuntuu, että kaikki katsovat. Kultaista keskiluokkaa, raakaa työntekoa koko elämä, jossa unelmat jäävät ulottumattomiin, edes sormien haparointia ei tunnu. Joskus elämä menee näin ja siihen on ennenkin tyydytty. Voisiko mitään muuttaa yksi pieni ihminen, jolta puuttuvat unelmat, ja jonka tavoitteet ovat käsinkosketeltavia ja yksinkertaisia: pois.
Kirjoittajapolku 