LOKAKUU 2020

Mitä kirjoittaminen minulle merkitsee?

Mikään ei ole korona-viruksen suhteen muuttunut sitten viime postaukseni ja yhtälailla myös selkäni oireilee tässä istuksiessani koneen edessä. Miksi sitten kirjoitan? Nyt jo vähän mietityttää miten pystyn alkavalla viikolla tekemään hoitotyötä, kun liikunta jotenkin aina jää liian vähälle ja läppäripäivät vievät voimat. Siis miksi?

Koska osaan, ja voin.

Voihan se olla, että vaadin elämältäni ihan liikoja, kun ensinnäkin olen hemmetin hyvä opettaja ja sellainenkin paljastus tässä on vielä tehtävä, että sain myös lisää niitä hommia. Minulla on tällä hetkellä 22 opiskelijaa! Toimin juuri alkaneen lukuvuoden Los Angelesin Suomi-koulun aikuisten ryhmien suomen opettajana. Kaikki tapahtuu siis Zoomin kautta ja omana henkilökohtaisena uhrauksena voi pitää sitä, että opetus on joka toinen lauantai kello 15-19 minun aikaani. Mutta oi kuinka hyvältä se onkaan taas tuntunut. Materiaalinen järkeistäminen, uusien kasvojen näkeminen, tutustuminen, hauskojen didaktisten kommervenkkien kokeileminen ja ennenkaikkea se, että osasin ihan itse etsiä ja aktivoida pienryhmäkeskusteluasetukset Zoomissa. Tuli siis ihan mieleen se aika, jolloin vimmaisesti kehittelimme uudenlaista opetusteknologiaa noin sata (oikeasti kymmenen) vuotta sitten. Samalla tuli taas koettua se, miltä tuntuu olla työhaastattelussa ja suureksi muutokseksi lasken vielä sen, että opetuspestistä aiheutui myös yläkerran huoneruletti.

Sillä perhe on edelleen kasassa: mies tekee pääosin töitä kotona (paitsi silloin kun on reissussa, mikä omanlaisensa jännitysmomentin näin korona-aikaan aiheuttaa), joten vierashuone, jossa aiemmin oma työpisteeni oli, on hänen vallassaan. Eli oli suorastaan pakko raivata yksi huone opettamiselle ja materiaalien järkeistämiselle. Tämä tarkoitti (jälleen kerran) ison määrän suomenkielisten kirjojen hävittämistä ja vanhojen papereiden tuhoamista. Mutta nyt on syväpuhdistettu taas pari huonetta ja homma toimii hienosti. Tai siis toimii sitten, kun Ikeasta taas saa muutaman pöydän ja kaapin. Eli sielläkin tuli poikettua ja melkein ostin tekokuusen, jota silmät kyynelissä ihailin: reppana skandinaavinen harvaoksainen kuusi. Sellainen juuri oikeanlainen, eikä ylipulska amerikkalainen versio.

No niin, sitten on tietenkin tämänhetkinen päähommani eli ihmisten korjaaminen, joka edelleen on kutsumus, unelma, toteutunut haave ja mitä näitä nyt on; mutta joka välillä tuntuu puulta ja hajottaa kroppaa. Näen kuinka työskentelytapojani pitäisi muuttaa ja tavallaan minulla on eväitä uudenlaiseenkin työtapaan, mutta haastavaa se on. Edelleen pusken liikaa ja kulutan fyysistä pääomaani molemmista päistä. Turhauttaa, sillä myös ruokavalion olen antanut lipsua ja huonoja veriarvojahan se sitten tiesi. Ruotuun nainen, lääkitykselle en aio.

Ja sitten on tämä kirjoitusprojektini, josta näette tässä pienen hitusen. Ja tämä hitunenkin vie paljon aikaa, sillä mitä enemmän tätä tekee, sen hyvällä tavalla haastavammaksi se muuttuu. Luovuus. Että sellaistakin minusta löytyy ja sen olen päättänyt uskaltaa laittaa näkyville. Koska en pysty päästämään irti kielestäni, joka on pulpuillut ihan uudella tavalla sen jälkeen, kun sain kommervenkattua itselleni BookBeatin jäsenyyden. Haaveet tässä maassa matkustamisesta ovat jääneet taka-alalle ja Suomen Suvi taas levittelee harsojaan ja savusaunan tuoksu valtaa mielen. Sinne siis mieleni tekevi, vaikka niin paljon olisi opittavaa tässä asuinmaassakin. Marraskuun ekan viikon jälkeen voin sitten kertoa onko tämä kenties tuleva kotimaanikin, vielä ei tohdi.

Olen siis päättänyt panostaa myös tähän kirjoittamiseen. Ja nimenomaan rahallisesti, sillä vaikka minulla on ihana talo, jossa olisi tilaa raapustella, niin kovin harvoin se onnistuu. Kahviloissakaan en ole tohtinut paljoa vielä istuskella, sillä Pohjois-Karoliinan koronaluvut ovat Suomeen verrattuna taivaissa. Olen siis antanut itselleni luvan lähteä jonnekin kirjoittamaan: syyskuussa avasin tämän blogin Kure Beachillä, jossa vietimme mukavan viikon ystävän kanssa makkaraa nuotiolla paistaen (lämpötila tosin oli yli 30 astetta ja Atlantti kohisi taustalla) ja nyt olen keskellä Pohjois-Karoliinan vuoristoa. Tarkemmin sanottuna pienessä Celon kylässä, joka sijaitsee Burnsvillen kaupungissa ja täällähän on siis vaikka mitä. Metsää, vuoria ja joki, joka melkein tulvii, kun viimeisin hurrikaani toi sateet meille asti. Onneksi ihana ystäväni toi minut tänne, sillä en tiedä olisinko löytänyt perille yksin, ja ennenkaikkea olisinko löytänyt täältä yhtään mitään ilman opasta. Mutta kirjoitusrauhaa löysin, nyt kun ystävä lähti jo valmistautumaan työviikkoon ja itse jäin tänne vielä ylimääräiseksi yöksi raapustamaan.

Eli käytännöllisesti katsoen maksan siitä, että kirjoitan. Laitan tämän nyt näin julkiseen muistiin, jos vaikka ehkä kenties joskus kävisi toisinkin päin: että minulle maksettaisiin tästäkin. Ei kai se ole sen kummallisempi tavoite kuin reilun kahdenkymmenen suomen kielen opiskelijan opettaminen Charlottessa. Elämä on mahdollisuus ja tämä kai sellainen panostus tulevaan!

Nämäkin voisit tsekata:

Luku 3 ja luku 4 kohdassa Identiteetti

Noin neljäs päivä ja Toka viikko Tarinassani.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: