Oma kortensa keossa on sillä, ettei mitään unohdeta ja työteliääksi on opittava. Käänteispuolena ylimaallinen jaksaminen ja tavoitteen asettaminen jo ennen kuin siitä tuli trendi tai konsulttien jakkupuvun kanssa jakelema mantra. Ovathan ne tuulet välillä suotuisiakin ja uusi elämä aukeaa aavana ja autereisena. Eikös tässä ole opittu jo vaikka mitä, pärjääminenkin.
Suomalainen mielenmaisena on perustettu suorittamiselle. Kaikki innovaatiot, sotakorvausten maksaminen, uuden auton lainanlyhennykset ja jumankauta koko suomalainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu työhän ja tekemiseen. Heikot syrjään, sinne minne ei viikonloppuinen viinanhaju yllä, sillä täältä pesee. Aina löytyy töitä tekevälle ja uutta opittavaksi. Meillä on kaikilla yhtäläinen mahdollisuus ja minulla on aivot, jotka toimivat. Jaksavat raksuttaa työteliäästi ja koskaan periksi antamatta, kohti omaa tulevaisuutta ja elämää, jonka voin luoda omakseni. Siihen, jossa en vanhaa kaihoa, eikä heikkoudelle ole sijaa; sossun luukkuja ei minulle ole olemassa enkä ketään enää koskaan tarvitse.
Niin oli jäyhä ja romanttinen se pohja, jolle elämäni perustin. Ja ehkä sittenkin se kaikkein paras ratkaisuistani: toisessa voi olla tuki ja turva, vaikkei sitä itsekään vielä ymmärrä.
Mitä onni on? Mihin perustuu hyvä elämä? Ehkä keskiöön pitäisi ottaa jatkuvuus, sukupolvien ketju, ja sitä kautta minäkin olen jo osani tehnyt. Saanut lapsen, pyristellyt tukiverkoissani, selvinnyt, kuljettanut hoitoon ja neuvolaan, vaikken niinkään harrastuksiin, ja opetin lapsenikin pärjääjäksi. Paketoin sen vaan uuteen pakettiin, omatoimisuudeksi, ja tuputin lukutaitoa. Tunnistin omat kipukohtani ja jätin iltasadut lukematta. Tarvitsin aikaa kootakseni itseäni, mutta yritin olla paikalla. Yritin kuunnella, mutten koskaan puskenut liikaa. Ehkä olisin voinut, jakaa enemmän ja tulla puheenkin kautta yhtenäiseksi, mutta siihen ei minusta ollut. Pala nousee kurkkuun ja itku karkaa silmiin heti, jos pitäisi puhua tunteista. Hyvistäkin. Kun ei pysty ymmärtämään mitä sydän tuntee, niin kaikki tuntematon puuroutuu ja patoutuu, tarttuu palaksi kurkkuun, huuto jää nousematta ja vain turhautumisen kyynelnorot sumentavat katseen. Keskustele siinä sitten! KUN EN MINÄ OSAA!
Mutta aina on olemassa pakokeino, järisyttävä tarve päteä löytää kyllä uomansa ja jossei löydä, niin hakkaa sen kiviseenkin kallioon. Työ tekijäänsä kiittää ja jokainen tilipäivä on suora osoitus siitä, etten ainakaan ole läheisriippuvainen. Olen itsenäinen ja itsellinen. Pärjäisin kyllä ihan yksinkin ja kaiken lisäksi olen hyvän tyyppi. Minulla on ystäviä, kollegoita, menoja, onnistumisia ja joskus jopa pomokin kiittää ja kehuu. Jos vielä opiskelisin tuonkin uuden asian ja innostuisi vielä siitä toisestakin. Ja kas, samalla hoituu perhe ja koko elämä, sillä tasa-arvolle tämäkin suhde perustuu ja isä on yhtä hyvä kuin äiti. Paitsi, että äidin sittenkin kuuluisi olla vielä vähän enemmän. Jos suinkin ehtisi.
Periksiantamattomuuteen voi sairastua. Siinä me pullamössösukupolvi nautitaan työnantajan maksamasta työterveyshuollosta, jonka lääkäri määrää sairauslomalle ja laittaa paussin.
Olen pettynyt itseeni ja pettänyt kaikki. En jaksanutkaan, enkä pystynyt täyttämään saappaita, jotka olivat kasvunvaran vuoksi viisinumeroa liian suuret. Ei ollut ketään kehen nojata, sillä kalterit ympärilläni olivat omasta kylkiluusta tehdyt; vankilanikin rakensin tehostetun tarpeen näkökulmasta. Yhtään tunnetta en sallinut edes itselleni.
Kirjoittajapolku 