Noin 4. päivä

Tarkkailen itseäni ja tuntemuksia koko ajan. Tältäkö tämän pitäisi tuntua, miltä tämän pitäisi tuntua? Olen jättänyt elämäni, työni, harrastukseni, ihmiseni ja menneisyyteni muuttaakseni uuteen maahan. Tiedän, että olen vain yksi monista, mutta minulle juuri tämä kokemus on ainutlaatuinen ja omituinen. Sana omituinen nimittäin kuvaa parhaiten fiiliksiäni: en kontrolloi mitään, osaan juuri ja juuri ajaa ruokakauppaan, siivoilen kuolleita hämähäkkejä hemmetin suuresta kylpyammeesta, jossa en kuitenkaan mahdu makaamaan mukavasti. Kokeilin nimittäin eilen illalla, sillä kuvittelin lämpimän kylvyn rentouttavan ja auttavan minua nukkumaan yöni paremmin. Kikka ei oikein toiminut, sillä koin enemmänkin olevani keittymään viskattu rapu jonka ehkä seitsemän minuutin jälkeen oli pakko syöksyä pihalle vilvoittelemaan. Mikä oli siis tietenkin älyttömin asia ravullekin keksiä, sillä ulkona oli noin 36 astetta lämmintä ja kosteusprosentti huonosti lämmitetyn mökkisaunan luokkaa.

Miten koko sielusta aloinkin kaivata saunaa ja sen tuomaa virkistynyttä oloa. Mutta ei auta ei, saunaa ei ole, vaan on Pohjois-Carolinan kesä ja ukkosmyrskyt. Nuo majesteettiset, taloa tärisyttävät paukaukset oikeastaan lohduttavat minua, sillä tunnen ettei kai kukaan muukaan voi olla täysin sinut itsensä kanssa, kun ukkosenjumala tai jokin muu pakanallinen instanssi paukuttaa helvetillisellä vasarallaan niin, että maailman kauneimmat salamat vihmovat taivaanrantaa. Menin vasiten niitä ulos ihailemaan enkä ollut päästä ylitse siitä tosiasiasta, että kello 11 illalla hikoilin ja puhisin ja oli kuuma. (Onneksi villatakit ovat siellä kontissa, ei niitä täällä tarvitse.)  

Olin etukäteen tottakai lukenut (hah, yllättävät vähän itseasiassa, sillä olenhan siis alan asiantuntija jossain mielessä eli tottaKAI valmistelin itseäni tähän suureen elämänmuutokseen), että muutimme keskelle raamattuvyöhykettä, joten tuo pakanallinen ukkosenjumala perustuu juurikin siihen, etten todellakaan tiedä mitä raamattuvyöhykkeelle muuttaminen tarkoittaa. Tähän mennessä aiemmat ennakko-osotukseni suuresta Jenkkilästä eivät ole kovinkaan hyvin osuneet kohdalle. Sen osasin ennakoida, että kesällä on kuuma, mutten sitten kuitenkaan yhtään. Lämpötilaero ulko- ja sisäilman välillä on semmoinen, että pienet repsukkaiset käsivarsikarvani koettavat turhaan lämmittää minua sisätiloissa eli sitten siirryn kapiselle terassillemme lämmittelemään ja yritän lukea kirjaa, mutta hikiahdistus iskee noin viidentoista minuutin kuluttua ja on pakko mennä sisälle. Tämän rumban hiominen onkin ollut päätoimeni näinä päivinä, sillä tyhjän (on meillä sänky ja sohva sekä ruokapöytä ja tuolejakin joilla istua, mutta siinä se) talon siivoamisessa ei kovin kauaa mene! Suunnittelemme uutta retkeä Ikeaan, mutta on aika hankalaa miettiä mitä juuri nyt tarvitsisi, sillä iso määrä huonekalujamme on seilaamassa Atlantilla määränpäänään juuri tämä etelä-charlottelainen esikaupunkialue.

Eilen menimme yhdessä syömään, sillä mies on vielä tehnyt puolia työpäiviä ja yrittänyt totuttaa meitä tähän alueeseen ja sen miljooniin mahdollisuuksiin. Menimme lounaalle voileipäpaikkaan, sellaiseen missä jonotetaan tilaus ja maksetaan kassalla ja sitten mennään pöytään odottamaan, että joku tuo ruuan pöytään. Suuri helpotus minulle: ei tarvitse laskea tippiä! En ole vielä laisinkaan päässyt ylitse siitä, että hintalapussa seisova hinta ei koskaan ole se lopullinen, eli matemaattinen aivo-osioni käy (kuumuudestakin johtuvassa) kokonaisvaltaisessa käymistilassa koko ajan. Kyllähän se nyt horjuttaa yhtä elämän peruspilaria, kun mieli raksuttaa koko ajan sitä, mitä tämä olisi euroissa ja sitten lisää osavaltiokohtaisen veron (joka siis voi olla etelä- tai pohjois-Carolinan prosentti, sillä asumme ihan rajalla) ja käytössä on vain se viidenkympin seteli. Ruoki sillä sitten perhe. Ja ravintolassa pitäisi osata lisätä tippi eli palveluraha, mutta mistä minä tiedän onko palvelu hyvää vai ei?! Kaikki pajattavat kuin papupadat ja käyvät koko ajan kuikkimassa, että onko hyvää ja tarvitsetko jotain, ja minulla on aina suu täynnä ruokaa, joten sano siinä sitten jotain. Suomalaiselle keski-ikäiselle, hukassaolevalle naisihmiselle moinen käyttäytyminen saattaa hyvinkin olla huonoa palvelua. Haluan vain syödä rauhassa enkä ymmärrä puoliakaan siitä mitä sopotat.

Viereiseen pöytään tulee neljä raavasta työmiestä kirkuvan oranssit suojahaalarit päällä, ja jään seuraamaan heitä, sillä en millään pysty käsittämään, miten he pystyvät pitämään noita turvavärillisiä vaatteita tässä helteessä, kuinka paljon ja mitä he juovat pitkän työpäivänsä aikana ja missä hemmetissä he käyvät vessassa, jos sellainen tarve helteessä sattuisi tulemaan. Heidän työnsä on on siis levittää asfalttia tai jotain muuta raakaa tosimiesten hommaa. He istuutuvat pyöreään pöytään, saavat ruuan eteensä, tarttuvat toisiaan kädestä, kumartavat päänsä ja yksi lukee ruokarukouksen. Tämän päätteeksi he puristavat toistensa käsiä, hihkuvat aamen ja alkavat syödä. Mies sulkee minun leukani ja pyytää käyttäytymään. Yes sir, nyt pitäisi osata sanoa tai ajatella, mutta se ei kyllä millään eikä koskaan tulee taipumaan minun suuhuni! Olen saapunut etelään.

Takaisin Toka viikko

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: