Toka viikko

Mies on palannut työhönsä normaalityöaikoina eli olemme jälkikasvun kanssa kaksin. Tämä tarkoittaa sitä, että likka nukkuu kumipatjallaan (ensi viikonloppuna olisi tavoitteena mennä sänkykaupoille) iltapäivään, johon mennessä minä olen kiertänyt kehää jo kaksitoista kertaa. Kun minulla ei ole mitään tekemistä. Perjantaina kävimme pankissa avaamassa minulle pankkitiliä eli anomassa luottokorttia, jota en saanut. Mutta debit-kortti on tilauksessa. Se on liitetty miehen tiliin, ja miehellä on käyttöoikeus ja verkkopankkioikeus (vaikkei sitä kovasti tarvita, vuokramme käymme kiikuttamassa sekkinä asuntotoimistoon, revi siitä kahdeksankytlukua), mikä siis sinänsä on se ja sama, sillä tililleni tulee vain ja ainoastaan mieheni tienaamaa rahaa. Viekää vaan tuhkatkin pesästä, minua jokainen pieneksi kutistuneen identiteettini juustohöyläys raastaa niin, ettei mikään smurffilaastari yhtään lohduta! Minulla on auto, joka on miehen nimissä, meillä on vuokra-asunto, joka on miehen nimissä, meillä on viisumi, joka on myönnetty miehelle. Minä en saa luottokorttia, minulla ei ole luottohistoriaa, ei sosiaaliturvatunnusta, olen vieraassa maassa, vieraassa kuumuudessa, totaalisessa outoudessa. Tämä oli siis ikäänkuin tiedossa ja tulossa, eikä viimeinen niitti oman henkisen kasvuni pysähtymiseen ollut se, ettei minulle ilman sosiaaliturvatunnusta myyty kännykkää (yllätys yllätys, hieno ja kiiltävä iPhoneni on miehen nimissä), vaan se, kun istun tyhjässä vuokra-talossamme eikä minulla ole yhtään puhelinnumeroa, jonka voisin syöttää uuteen ja hienoon leluuni. Siis miehen ja likan lisäksi. Ei ketään! Sillä liittymälläni ei voi soittaa kansainvälisiä puheluita. 

Vastapainoksi päätän, että nyt alkaa elinympäristöön tutustuminen eli ratista Dodgea ja joka päivä jokin uusi kulma haltuun. Elämä on kuulkaas mahdollisuus. Istahdan siis rattiin ja lähden kohti kauppaa, jonne jo tiedän reitin. Itseasiassa olen täysin ja sataprosenttisen varma, että osaan ainakin kolmeen saman ketjun kauppaan ihan ilman navigaattoria, joten tänään ajattelin etsiä neljännenkin. Jatkan siis matkaa enkä poikkeakaan lähimpään. Muutaman mailin päästä eteeni aukeaakin jälleen uusi ostosparatiisi, joka näyttää jollain lailla tutulta: olemme siis ajaneet tästä ohi jo aiemminkin. Ja tässä keskuksessa oli kauppa, joka minulla oli tarkoitus googlettaa, mutten sitten muistanutkaan. Ihanaa, nyt on tavoite tälle päivälle: menen tutustumaan kauppaan ja samalla käyn ostamassa päivällistarpeet ja vähän aamiaista kaikella käytettävissäni olleella käteisellä. Siis koska sitä korttia ei vielä ole.

Käännyn ostoskeskuksen pihaan ja näen jonon kauppoja, putiikkeja ja ruokapaikkoja, kaikki tämä tuntuu maalaistytöstä vähän jännittävältä, semminkin kun olen liikkeellä ihan yksin. Liikennettä on enemmän kuin Tammelantorilla konsanaan ja minua jännittävät myös isot ja vielä isommat autot, joilla kaikki ajelevat. Parkkipaikan löytäminenkin tuntuu haastavalta, sillä osa ruuduista on pieniä varsinkin jos sellainen monsteri-lava-auto sattuu viereen. Sitten näen etsimäni kaupan etuvasemmalla ja alan jo katsella sopivaa parkkeerauspaikkaa kun ajaudun ostoskeskuksen risteykseen, josta saa kääntyä vain oikealle. Mitä hemmettiä! Minun on pakko kääntyä pois koko keskuksesta ja yrittää sisään toista kautta. Teen työtä käskettyä ja seikkailen läpi muutaman valoristeyksen ja suikkasen mustan kotteroiseni takaisin ostoskeskuksen pihaan. Käännyn sinne ja tänne, mutten löydä etsimään kauppaa mistään. Näen kyllä ruokakaupan edessäni, joten alan miettiä sinne menemistä ja sitten kävelemistä haluamaani kauppaan, sillä ne sijaitsevat mielestäni suurin piirtein lähekkäin. Näin teen, mutta ihmeekseni ajaudun vielä kerran ulos keskuksen pihasta ja joudun kurvaamaan U-käännöksen kautta takaisin.  

Astun ulos autosta ja kolmenkymmenenkuuden asteen paahde syöksyy kimppuuni mukavasti ilmastoidussa autossa istumisen jälkeen. Koska parkkipaikka on pelkkää asfalttia, niin lämpötila tuntuu sellaiselta, jossa tavallisesti eli edellisessä elämässäni olisin käyttänyt vihtaa. En siis voi kuvitellakaan, että kuljeksisin etsimässä kadottamaani kauppaa. Menen siis sinne ruokakauppaan ja yritän miettiä mitä laittaisin ruuaksi. Ja laskemaan päässäni ostoskoriin keräämieni ostosten hintaa, sillä lompakossani oli todellakin vain ja ainoastaan kaksi sileää kahdenkympin seteliä eli niillä oli pärjättävä. Kaikessa rohkeudessani päätän myös ostaa siivutettua leikkelettä, siis ihan oikealta ihmiseltä, koska juuri tänään sosiaalisen kanssakäymisen kiintiössäni on kauppa-apulaisen mentävä aukko. Tavaan nimiä ja hintoja, kun ystävällinen mies kohdistaa katseensa ja aloittaa sen jokapäiväisen litanian: hyvää päivää, mitäpä sinulle kuuluu, ai että hyvää vain onpas kerrassaan loistavaa sillä sitäpä niin minullekin ja onpas kaunis päivä tänään mitä rouvalle saisi olla. Jokin osa aivoissani hihkuu onnistumisen tunnetta, sillä minä siis todellakin ymmärsin kaiken ja osasin vastata suurinpiirtein oikeissa kohdissa ja ihan siis puolittaisen hymynkin kanssa, kunnes todellisuus lävähtää kasvoilleni. Aivoni kirkuvat kahtasataa grammaa kalkkunaleikettä, mutta nämä ressukkaiset hyvinsyöneet yksilöt ovat paunoissa tai jossain muissa kryptisissä mittayksiköissä. Voinko perääntyä? Kehtaanko sanoa, etten haluakaan mitään? Paljonko se pauna siis olikaan? Mitähän kauppa-apulainen oikein juuri kysyi? Ylikuumentuneet aivoni saavat oikean etusormeni osoittamaan puoli minuuttia sitten haluamaani kalkkunakimpaletta, jonka mies nostaa näkyville. Ja taas kysymyksiä. Näytän maailman idioottimaisimmalta ulkosuomalaiselta, joten ystävällinen mies päättää, että tarvitsen keskiohuita siivuja ja asettelee peukalon ja etusormen noin kolmen sentin päähän toisistaan. Yes, yes! Juuri sen verran haluan ja yhteisymmärryksessä levittelemme kumpikin pinsettiotesormiamme.

Vastaisuudessa aion ostaa valmiiksi pakattua leikkelettä, päätän, kun jatkan matkaani niitä ihan pakollisia ruokatavaroita keräten. Mitään uutta tai erikoista eivät ylikuumentuneet aivoni enää pysty käsittelemään, mutta vietän viisiminuuttisen Ben&Jerry´s jäätelöitä tutkaillen, sillä olen nyt palkkioni ansainnut. Jatkaa matkaa kassalle ja katselen vaivautuneena, kuinka kassahenkilö piipauttaa ostokset läpi lukijasta ja sujauttaa suurinpiirtein jokaisen tuotteen omaan muovikassiinsa, mutta jutustelee onnekseni vain ihan minimaalisen pakollisen. Sillä minun aivoni raksuttavat yhteissumman hipuamista aivan liian nopeasti kohti maagista neljänkympin rajaa. Punastun jo valmiiksi. Ei hemmetti, unohdin laskuissani osavaltiokohtaisen veron! En kestä. Mitä ja millä sanoilla selitän, jos minulla ei olekaan riittävästi rahaa? Miksen minä muistanut? Miksei minulla ole sitä maksukorttia? Miksi minä olen täällä? En enää ikinä lähde mihinkään. Haluan kotiin!

Loppusumma kapuaa 43,60 taalaan ja haluan vajota maan alle. Kassa kysyy kanta-asiakaskorttia, jolla minua myös Erittäin Tärkeäksi Asiakkaaksi kutsutaan, ja heilautan hänelle avaimenperääni: 38.80. Hurraa, heureka, jeesusvarjele. Pelastuin! Ripustelen yhdeksän hilipalimuovikassia käsiini ja poistun paikalta totaalisen väsyneenä, umpimielisenä, mutta voittajana. Totaalisena voittaja.

Istahdan autooni ja lähden kohti kotia. Siis kohti. Paitsi, että taas joudun risteykseen, josta saa kääntyä vain yhteen suuntaan eli tottakai ihan melkein vastakkaiseen. Hälläväliä asenne kipuaa leukapiistäni kohti aivojen etulohkoa ja alan posottaa eteenpäin. Annan itselleni luvan ajella vaikka viisi minuuttia ihan väärään suuntaan, sillä ainahan voin pysähtyä ja räpeltää navigaattorin päälle. Mikään ei näytä tutulta, mutta pakotan itseni katselemaan maisemia ja asuntoalueiden portteja näennäisen rentoutuneena maailmanmatkalaisena. Ei ole kiire mihinkään. Saavun liikennevaloihin ja näen tutun kadunnimen: meidän kotikadulle käännytään juuri tuolta kadulta, joka ei minun aivokapasiteettini mukaan millään lailla kuuluisi olla tässä suunnassa. Käännyn sille silti ja ajan mielestäni ainakin melkein kymmenen minuuttia kuumentuneiden aivojeni aikakäsityksen mukaan eteenpäin kunnes käännyn kotikadulle ja kurvaan autotalliin. Mitä hittoa tapahtui? Hukkasin itseni ostoskeskuksen parkkipaikalle, mutta kotikatu tipahti eteeni taivaasta. Loppuiltapäivän turrutan aivojani puolisulaneella jäätelöllä ja Greyn anatomialla.

Takaisin Seuraava luku: Koulu alkaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: