Koulu alkaa

Elämällä on tapana alkaa soljua ihan samalla tavalla kuin tyhjällä tilalla on tapana täyttyä. Toiseksi mainittu tapahtuu siinä vaiheessa kun tulliin jumittunut kontti muutaman kuukauden jälkeen löytää tiensä tilavaan taloon, jota en kodiksi vielä tohdi kutsua. Omien, rakkaiden ja muistoilla kyllästettyjen tavaroiden laittaminen paikoilleen on sinänsä oikein mukavaa, mutta se on loppujen lopuksi aika nopeasti tehty. Päiviensä kuluttaminen uusia, kiiltäviä tavaroita ostaen saattaa jostakusta työhönsä kyllästyneestä jollain lailla kuullostaa aika mukavalta puuhalta, mutta elämänsisällöksi siitä ei ole. Tavarataivaat, joita uudessa kotikaupungissamme riittää, alkoivat nopeasti ahdistaa: sälää, krääsää, muovikasseja, kertakäyttömoskaa, muovilautasia, kahdeksantoista erilaista pakettia jauhoja ja säästäminen ostamalla mieluummin kahdeksan säkkiä takapuolenpyyhkimiseen tarkoitettua pehmopaperia sen yhden normaalin sijaan.

Sitten on tämä ylitsevuotava ystävällisyys: nuoret miehet, jotka Suomessa olisivat sulautuneet betoniseinään ennemmin kuin katsetta kohottamaan, avaavat ovia ja kyselevät kohteliaasti mitä täti-ihmiselle kuuluu! Virastoissa saattaa juuttua keskustelemaan suomen ja korean kielen yhtäläisyyksistä tai pikemminkin eroavaisuuksista, vaikkakaan yhteiseen johtopäätökseen lingvisti ja maailmanparantaja eivät sinällään pääse. Omasta mielipiteestä kannattaa pitää kiinni, tämä on hyvä oppia. Joka toiselta tapaamallani ihmiseltä tuntuu löytyvän side armaaseen, oi niin kalliiseen kotomaahan: tyttären kaverin kummin kaimalla oli huonetoveri Helsingistä. Ihmeteltävän moni on käynyt risteilyllä Pohjoismaissa ja Suomessahan se pieni merenneitokin nähtiin. Yritystä löytyy, sitä sitten itsekin.

Koulu alkaa pitkän ja hartaan odottamisen ja jännittämisen jälkeen. Nyt on päivillä sisältöä: jonottaminen. Kun kirkkaankeltaiset koulubussit syöksähtävät liikeenteeseen kaahaamaan koko elämänmeno muuttuu. Äiti-ihmiset joutuvat muokkaamaan kesäisen rennot aikataulut muottiin, jossa lapsi pakataan ennen lähtöä ja otetaan vastaan määrättyyn kellonaikaan. Ja vaikka lapsi nyt sattuukin olemaan varsin omatoiminen ja itsenäinen viisitoistavuotias, niin eikös äidin siltikin kuulu pakata se banaani ja voileipä porkkananpalan kanssa siihen vastaostettuun lounasboksiin. Ja perjantain kunniaksi sitten maapähkinävoilla, joka puolen päivän boksissa hiostuneen kinkku-juusto -serkkunsa sijaan alkaa näyttäytyä jollain lailla järkevänä, vaikkeikaan terveellisenä, vaihtoehtona. Mutta jeesusvarjele näitä kaikkia säännöksiä, sääntöjä ja käytänteitä, jotka olisi pitänyt oppia.

Ennen koulun alkua siellä tietenkin käydään tutustumassa kuten normaalisti kai kaikkialla, mutta asioita ymmärtämätön suomalaismamma ei tajua jutustella itseään tykö jokaisen opettajan luo. Eikä laittaa nimeään vapaaehtoislistoihin, joiden sisällöstä ei ota selvää erkkikään; lukio tuntuu olevan akronyymien luvattu maa, eikä niistä ensimmäistäkään selitetä yhdessäkään interwebin syvyyksistä löytyvässä sanakirjassa. Lapsukaiselle lyödään käteen kolmen sivun lista tarvikkeista, jotka ensimmäisenä päivänä tulisi olla mukana, sekä agenda, joka sisältää tärkeän informaation ja siten selättää suomalaisen iki-ihana teinikalenterin mennen tullen. Mamma saa jostain sellaisen käsityksen, että koko agendan tärkein funktio on vessaluvan ylöskirjaaminen, mutta yksityiskohtia tästä dilemmasta siihen ei ole sisällytetty eli lapsi laitetaan kouluun ilman tietoa siitä miten ja koska pissalla saa käydä.

Tarvikelistan kanssa mennään sitten citymarketin kokoiseen paperitarvikekauppaan, missä hyllyt jo pullottavat tyhjyyttään. Kunnianarvoisa äityli osaa ostaa värikynät, tarkalleen määritellyt kansiot, viivoitetut vai oliko se nyt ruuduitetut paperipinot, luokkaan lahjoitettavat tulostuspapeririisit ja oikeanlaiset päälleviivauskynät ajoissa, mutta suomalaismamma on aivan hukassa. Eikös näitä saadakaan enää koulusta? Ai hetkinen, se olikin suomalainen tapa; täällä näet koulusta saadaan (lainaan) tietokirjasarjan osia A-H sekä I-L kooltaan vastaavat oppikirjat, joita voi sitten joko raahata mukana tai ei, mutta jokainen paperi ja kynä tai kansio on hankittava itse. Maassa maan tavalla, mutta kaikkein haastavimmaksi sekä äidille että tyttärelle ei osoittaudu kupla otsassa -problematiikka vaan aamuherätys. Koulu siis alkaa joka päivä kello 7.15. Tasan. Sanoinko jo, että joka päivä.

Kouluun siis tietenkin pääsisi sillä iloisella bussilla, mutta vielä ei äiti uskalla laittaa tyttärensä henkeä alttiiksi tuontemattoman kuljettajan huomaan, sillä kuskaamalla kupeittensa hedelmää ihan itse, tuo hedelmä saa nukkua puoli tuntia pidempään. Bussi lähtisi 6.15 meidän kulmilta, mutta äidin pirssi starttaa vasta 6.45 tai hätätilanteessa 6.50, joten tähän vaihtoehtoon yhteistuumin päädytään. Ratkaisu ei ole omiaan tukemaan äitylin mielenterveyttä, mutta jostainhan ne kuuluisat äitipisteet on haalittava, kunnei tässä muutakaan tekemistä ole. Aikainen mato koloonsa käpertyy ja pyjamahousut on ihan ookoo aamuasu. Rutiini syntyy: lähtö siis varttia vaille seitsemän ja seitsemän minuutin matkan jälkeen jonotamme kiltisti (paitsi siis tietenkin ensimmäisenä aamuna äiti kävi saamassa kohteliaat moitteet aivan väärän – siis sen missä olisi ollut tilaa – risteyksen käyttämisestä) seitsemän minuuttia pariautojonossa kohtaan, johon lapsukaisen saa tipauttaa. Siis kaikkien muiden äitylien kanssa, joista osa lukee kirjaa, meikkaa tai jollain muulla lailla viihdyttää itseään tämän kaiken aikana; tähän täytyy siis panostaa.

Mutta niin siinä käy, että äityli on punttisalilla palelemassa jo kello 7.15 ja koko päivä siintää tylsänä ja merkityksettömänä edessä. Nouto-operaatiota voi alkaa suunnitella vasta puoli kahden paikkeilla, sillä lapsukaisvyöry alkaa ulostautua tasan kello 14.15. Tämä tarkoittaa sitä, että kymmenen yli kahden ja kolmen välillä kannattaa välttää katua, jonka varrella koulu sijaitsee. Tai muistaa varata vähintään kymmenen minuuttia ylimääräistä aikaa, kun noutojono seisoo kadunvarressa noin puolen kilometrin matkalla ja paikallispoliisi on katkaisemassa liikennettä, jotta noutajien lisäksi omilla autoillaan opinahjoon saapuneet mammanmussukkaiset pääsevät pois koulun pihasta. Tässä koulussa opiskelee liki 3000 oppilasta neljällä vuosiluokalla (vaikka oppitunnit eivät luokka-asteita noudatakaan), joten jos senioreita (siis valmistuvia) on tästä noin neljäsosa, se tekee reilu 500 oppilasta, jotka ehkä kenties ovat saaneet sen henkilökohtaisen parkkipaikan, jotta omalla autolla saa tulla. Myös bussien viuhinta alkaa samaan aikaan eli iso osa kipittää omaan bussiinsa, siis siihen johon heillä on lupa. Kaverin luokse ei koulubussilla saa siirtyä, bussilupa on ainoastaan omaan linjaan. Onneksi bussit ohjataan eri risteyksen kautta eli ne eivät ole tukkimassa noutokatua, vaan sitä toista.

Pohjoismainen optimisti koettaa aikansa keksiä keinoja, jolla jonotustoimenpidettä saattaisi lyhentää, sillä 20 minuutin jarrutus-pysähdys-hivutus-jarrutus -operaatio alkaa melko nopeasti tuntua riittävästi omaksutulta elämänkokemukselta, mutta huonolla menestyksellä. Silloin kun jälkikasvu olisi vaikkapa puoli kolmeksi hilattava lääkärin, hoitajan tai jonkin muun instanssin tarkistettavaksi, ylivoimaisesti nopein tapa vaatii saumatonta yhteistyötä ja pelisilmää. Äidin on osuttava oikeaan aikaan autojonon keskikohdan sähköpylvään kohdalle ja soitettava pikapuhelu: nyt! Sillon lapsi kipsuttaa harjanteen yli älä tallaa nurmikoita -käskyjä uhmaten jonon etupäähän, johon äiti autonsa siiheksi kihnuttaa. Siitä oli vielä se parinkymmenen metrin (joka jaloiksi olisi miellettävä) matka, jona ehtii hipsauttaa autonsa takaisin eteenpäin jatkavien väylälle. Jos aikataulutus ei mene nappiin, niin ollaan jumissa koulunpihaan kääntyvien kaistalla ja siinä sitä sitten saapi hakujonottaa parinkymmenen minuutin tuokion vaikka lapsukainen jo istuukin vieressäsi.

Äidillä oli siis kovasti tekemistä kokonaiseksi tunniksi jokaisena arkipäivänä! Lapsilla sitäkin enemmän, sillä koulun päälle on kasa harrastuksia, mielenkiinnonkohteita ja puolipakollisisa kuvioita. Oma lapsukainen kuuluu siihen omituiseen vähemmistöön, joka ei harrasta puoliammattimaista urheilua, eli hänen ei tarvitse jäädä suoraan koulupäivän päätteeksi usean tunnin harjoitussessioon. Lapsi ei myöskään ole cheerleaderi eikä soita marssibändissä, jolloin viikonloput kuluisivat ensin harjoituksissa ja pelikaudella myös peleissä. Akateemisesti suuntautunut lapsukainen hoitaa neljän vuoden liikkumiset yhden lukukauden aikana, jolloin sama alkuverryttelyrutiini tulee melkoisen tutuksi. Se siitä sitten. Silti tekemistä riittää, sillä pisteitä tulevaisuutta varten pitää kerätä vapaaehtoishommista ja muista kerhoista, joita löytyy kaikkien mahdollisten mielenkiinnonkohteiden mukaan. Ja kaiken päälle kotitehtävät, joiden pakertamiseen menee oma aikansa. Varsinkin kun kielitestuksen mukana tuli hyppy kolmesta metristä suoraan ylemmän tason äidinkielen (siis englannin) ryhmään. Ensimmäinen luettava kirja on Roomeo ja Julia.

Takaisin Tokaan viikkoon

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: