Minulla on aina ollut paljon kavereita ja hyvät ihmissuhteet, joista olen halunnut pitää kiinni ja vaalia mitä vaalittavissa on. Minua pidetään reiluna tyyppinä ja varmaan myös ihan hyvänä kuuntelijana, sekä nykyisessä elämässäni erinomaisena verkostoitujana. Minusta on mukavaa tuoda ihmisiä ja osaamista yhteen, olla vieraanvarainen sekä hyvä ja rento emäntä. Osaan jakaa itsestäni juuri sen verran, ettei seurassani tarvitse tuntea jännitteitä; minulla on haasteita siinä missä muillakin ja olen johtajaluonne, joka ei mitätöi ketään. Ehkä paras puoleni on se, etten osaa piilottaa huono- tai hyväntuulisuuttani, vaan kasvoistani on helppo lukea missä mennään. Olen juuri sellainen tyyppi, johon voi luottaa, ja jolle voi vuotaa salaisuutensa.
Koska tarkkailen aina tilannetta. Minulla on hyvät sosiaaliset tuntosarvet. Koska olen jo hyvin nuoresta niitä kehittänyt. Miellyttämisentarpeeni on pohjaton, joskin osaan sen piilottaa johtajaominaisuuksiini. Lapsena opin olemaan näkymätön ja kuulumaton, sellainen joka teki kaikkensa, jottei mitään sanomista olisi tullut. Opin nopeasti ja helposti. Suoritin kaiken ja läähätin aikuisten perässä kuin koira kiitoksen toivossa. Kiittämättömyys ei minua lannistanut, vaan opin läähättämään lisää. Elin kierteessä, jossa en ollut hetkeäkään onnellinen. Tein työtä, jota halveksin ja inhosin ja vihasin. Itse en ikinä olisi päästänyt itseäni sillä naamalla asiakaspalvelutyöhön, mutta aika ja paikka oli toinen: jokaisen oli osallistuttava. Lojaalius on loukko.
Juhlissa minulla on edelleenkin ihan oma tutka: tiedän aina milloin vessasta loppuu vessapaperi, milloin keittiössä tarvitaan apua tai koska on oikea aika aloittaa puhe. Koska tarkkailen jatkuvasti ihmisten reaktioita, haukotuksia, turhautuneita ilmeitä ja sitä, onko kaikilla nyt sellainen olo, että jälkikäteen voidaan ihmetellä kuinka hyvät juhlat olinkaan järjestänyt tai kuinka pelastinkaan tilanteen tai toiminnon. Teen tätä myös muiden juhlissa. Vuosikymmeniä luulin, että minä nyt vain olen sellainen, että asioiden huomioonottamisen kyky on äidinmaidonvastikkeessa imetty.
Totuus alkoi paljastua kolmikymppisenä, jolloin elimme ruuhkavuosia ja joskus oli naisporukassa ihan paikallaan ruotia ihmissuhteet tai itkeä tirauttaa vaippavuorten valloitusta tai päiväkotien täitilannetta. Minä olin aina se, jonka tuntosarvet eivät löytäneet off-nappulaa, joka hoivasi, varmisti että kaikki muut saivat suunvuoron ja sitten vetäydyin. Olin taitava. Otin osaa yhteiseen suruun, mutta kukaan ei tiennyt sisäisestä turbulenssistani ja vedin ylpeänä roolini: minä tässä hoivaan vielä teidätkin. Minusta ette mitään vikaa löydä. Silti, tai ehkä juuri siksi, olen päässyt osalliseksi ihanaan porukkaan ja saanut ihan mahtavia ystäviä! Juuri sellaisia, jotka ovat antaneet tilaa kasvaa ja kehittyä. Oma kasvuprosessini on kovasti myöhäinen.
Lähimmässä ihmissuhteessani on lojaali, mutta varsin hankala. En pysty jakamaan ajatuksiani ollenkaan hyvin, ja tarvitsen paljon tilaa. Jota olen saanut. En ole koskaan oppinut luottamaan testosteronia erittäviin otuksiin, mutta jonkin taivaan lahjana oma mieheni on osannut luovia ja oppia. Mutta ennenkaikkea olla vaatimatta. Olen nimittäin oivaltanut, että enää minua ei saa tekemään yhtään mitään käskemällä tai vaatimalla. Uskon silti, että kotipiirissä olen lähimpänä aitoa, omaa itseä, sitä jota ulkopuoliseksi tunteminen ei ole pakottanut myötäilemään ja miellyttämään. Käyn päänsisäistä valtataistelua koko ajan, jos annan tässä asiassa periksi miehelleni, niin tuossa asiassa pidän kyllä pintani. Minulla on peräti kummallisia sääntöjä: kenenkään tiskejä en tiskaa, siivousasioissa on olemassa vain ja ainoastaan minun tapani toimia, mutta järjestyksestä olen valmis lipsumaan. En koske imuriin. Vaihdan kyllä oman autoni renkaat ja hakkaan matot, mutta ikkunoiden pesu on yhteistä hommaa. Sanomattakin on selvää, etten jaa syvimpiä ajatuksiani ja jos kerran olet ollut välinpitämätön keskustelua yrittäessäni, niin peli on lopullisesti menetetty. Olen hankala. Myös itselleni.
Kirjoittajapolku 