Silti ja kaikesta huolimatta minulle annettiin elämäntehtävä varsin aikaisessa vaiheessa, nimittäin kolmekymppisenä kaiken harhailun keskelläkin, juuri ihmiskroppa ja sen narinat alkoivat johdattaa. Jostakin kumpusi tieto, että meissä on enemmän potentiaalia kuin ymmärrämmekään. Että kemia ei ole yksinomainen eikä paras ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Että aivoissani lymyää ehkä muutakin kuin puskeva halu menestyä. Parantua. Hirvittävän, kauhistuttavan ja kaiken mahdollisen toivon herättävä sana.
Kohtaaminen numero yksi. Näin lehdessä ilmoituksen kalevalaisen jäsenkorjauksen koulutuksen alkamisesta. Mistä on kyse? Olin äitini viemänä muutaman kerran käynyt jollain jäsenkorjaajalla, mutta mistään henkeä nostattavasta kokemuksesta ei tuolloin vielä ollut kyse. Silti ilmoittauduin koulutukseen siltä istumalta ja mietin vasta jälkikäteen. On impulsiivisesta suorittamisenhalusta siis joskus hyötyäkin. Istuessani kurssin ensimmäisenä päivänä suuressa huoneessa tarkkailuasemissani, koin jotain omituista: kuulumisen tunteen. Tietämättä kenenkään nimeä tai sitä, mihin olin ryhtymässä, tiesin, että tämä on oikea suunta. Siitä alkoi pään hakkaaminen seinään, mutta samalla löytyi elämänsuunta. Totaalikäännös, jotain minkä sopimisesta elämään tai persoonaani en minä, eikä kukaan muukaan vielä tiennyt, mutta sisäinen kello osoitti vahvasti suuntaa. Mitä minussa tapahtuu ja miten saan tämän kaipuun kontrolliin? Tietyssä mielessä kamppailen asian kanssa edelleen, enkä aivan varmaksi tiedä mihin olen menossa, mutta edelleen koen vahvasti, ettei muuta suuntaa ole. Eikä tämä polku ole millään lailla helppo tai sopivasti loiva. Jyrkkiä käännöksiä ja vastamäkeä on hikoiltu.
Kohtaaminen numero kaksi. Mies vilkaisi minua, istahti ja näki minut. Näki vinouden, näki epävarmuuden, riittämättömyyden ja osoitti kunnioitusta yrittämättä mitään liikaa. Fyysinen linkitys kropassa oli pielessä, ja senpä hän laittoi kuntoon. Jos olisi liikaa korostanut emotionaalista tai henkistä puolta, olisin kääntynyt kannoillani ja juossut karkuun. Mutta jäin.
Kohtaaminen numero kolme. Vuosia, hikeä ja kyyneleitä myöhemmin. En olisi jaksanut kuunnella koko höpinää, taukoamatonta pulputusta, jolla ei ole mitään tarkoitusta eikä minun mielestäni myöskään tarvetta tai suuntaa, mutta itsepä olin tämänkin silmukan verkkooni halunnut punoa. Hoito alkoi ja pulputus lakkasi: se on tässä. Tämä ihminen on elämässäni opettamassa jotain olennaista, jonka sisällöstä en tiedä vielä mitään, ehkä ihmisyyttä. Suuntani muuttui, tai oikeammin: valitsin haarautuvalla polulla oikean suunnan. Se oli kohti sitä, mihin en olisi luontaisesti halunnut mennä, mutta ymmärsin jo, että minussa asuu parantaja, joka ei saa mitään hyötyä lapsuudessa opittujen toimintamallien käyttämisestä. Aloin nivoa vanhaa ja uutta yhteen, halusin rakentaa kovin kaunista punosta, jossa menneisyys ja tulevaisuus solmiutuisivat kuin nuoruuskesinä kudottujen räsymättojen juuri oikeanlainen värimaailma. Mitä kirkkaampi sitä kauniimpi. Rakastan räsymattojani, vaikka kaiken muun lapsuudenkylästä hylkäsin jo kauan sitten.
Kohtaaminen numero neljä tuntuu kaikista tärkeimmältä, sillä se ravisutti jo kertaalleen rakentamaani identiteettiä ja tapahtui aikana, jolloin ihan oikeasti olin jo kuvitellut, että tiedän kuka tai edes mikä olen. Olin aloittanut kaiken alusta nelikymppisenä ja osoittanut ennenkaikkea itselleni, että pystyn aloittamaan lähes nollasta, uusista lähtökohdista, uudessa ammatissa ja luomalla toisenkielisen ammatti-identiteetin. Olin tehnyt töitä kuusi vuotta tästä uudesta näkökulmasta, sukeltanut syvälle itseeni, tekemisiini ja tarpeisiini, ja kuvittelin olevani jo kuivalla maalla. Ensimmäistä kertaa elämässä tunsin tekeväni sitä mitä halusin, olevani paljon entistä vapaampi ja ennenkaikkea vapautuneempi. Että nyt tästä sitten lasketeltaisiin rennosti kohti eläkevuosia ja lumihangessa tarpominen olisi sananmukaisesti vihdoin takanapäin.
Ei, en kokenut uskonnollista herätystä, vaan löysin hoitomuodon, jonka koin vieläkin paremmaksi, kuuntelevammaksi ja osallistavammaksi. Hoitomuodon, joka vaatii itsensä alttiiksi panemista tavalla, jonka olen vasta löytämässä. Hoidon, jossa en pysty piiloutumaan tietojeni ja taitojeni taakse, vaan ainoa väline on kohtaaminen. Minulta riisuttiin kaikki opitut välineeni: puskeminen, pusertaminen, hankaaminen, painaminen ja pakottaminen. Olisi uskallettava olla läsnä ja tuntea. Taannuin pieneksi kiukuttelevaksi uhmaikäiseksi, joka karjui kielipurje kohisten sitä karjuntaa, jota en lapsena uskaltanut ilmoille päästää. Silti tuo lapsi tiesi, että totuuden, jota kukaan ei tuputtanut, ei painostanut eikä vaatinut, olisi vihdoinkin aika päästä esiin. Alkoi kyseenalaistamisen polku.
Kirjoittajapolku 