Minulle syksy on aina ollut uuden alkua, kalenterin täyttämistä ja jonkin uuden projektin pyörittelyä. Kaipaan sitä. Kaipaan kovasti uutta lukuvuotta, uusia opiskelijaryhmiä ja ihan vaan Kansalaisopiston ilmoittautumislehden selailua. Ehkä kaikkein eniten kaipaan uutta kalenteria tai uutta minua. Sellaista rauhallista, vähään tyytyvää ja vähäeleistä.
Uuden kalenterin voin tietenkin mennä ostamaan Barnes&Noblessilta, mikä olisi muutenkin ihana tekosyy syleillä kirjoja. Tämänhetkinen kalenterini kuitenkin jatkuu vuoden loppuun ja olisi siis aikaavievää ja suorastaan tuhlailevaa mennä ja ostaa uusi. Siltikään en tykkää, että melkein kaikki kalenterit täällä ovat puoleksitoistavuodeksi. Minusta syksystä syksyyn olisi se ainoa oikea tapa tehdä kalenteri ja tämän lisäksi kalenterini pitää mahtua käsilaukkuun ja olla ilman kierrettä, joka haittaa erinomaisen paljon kirjoittamista. En missään nimessä huoli myöskään vihkoa, joka on sidottu metallikierteellä. Ja koska minulla on asiasta näin tarkka mielipide, niin lienet jo ymmärtänyt, etten todellakaan käytä aikataulutustarkoitukseen monitoimikännykkäteknistälaitetta kaikista synkronointimahdollisuuksista huolimatta. Sillä minun ei tarvitse synkronoida kalenteria kenenkään kanssa, sen sijaan oman päänupin yhteensopivuus tämänhetkisen elämäni kanssa olisi suotavaa.
Minun on todella vaikea rauhoittua ja sopeutua tekemään työtä sen verran kuin sitä jaksan tehdä. Sillä se tarkoittaa löysiä päiviä, jolloin aikataulussa on joinakin päivinä useampi tunti, jolle ei ole korvamerkittynä mitään produktiivista tekemistä.
Eilen hoidin kolme asiakasta ja tänään on otettava löysemmin, jotta kroppa ehtii palautua. Kehollinen palautuminen jättää aika paljon ilmaa aivoille, jotka pyrkivät koko ajan vakuuttamaan, että jotain täytyisi tehdä. Jotain, joka ei rasittaisi kroppaa kovin paljoa eli esimerkiksi kauan ja melkomoisessa mittakaavassa tarvittavaa puutarhanhoitoa ei voi tehdä. Enkä haluaisikaan. En siis hoida puutarhaa. Suunnittelen toki sen hoitamista ja varsinkin hoitamisen ulkoistamista, mutta toistaiseksi ´hyvin suunniteltu on puoliksi tehty´-mentaliteetillä.
Yritän välttää myös liiallista tulevien oppituntien suunnittelua, sillä viimeisen vuoden aikana olen oppinut, että mikään suunnitelmani ei ole niin hyvä, että siinä pysyisin. En myöskään vielä tiedä kuinka monta ryhmää ja minkätasoisia opiskelijoita saan, joten on suorastaan turhaa selailla internetin suunnatonta maailmaa, kun materiaalia on jo laatikot täynnä. Olen luova opettaja ja selviäisin tällä haavaa myös Zoom-tunneista aika lailla lonkalta, vaikken siihen pystykään. Suunnittelen, vaikken suunnitelmissani pysykään. Pitäisikö minun siis vain yksinkertaisesti antaa itseni suunnitella ja organisoida myös sellaista, mitä ei tarvitse miettiä tai järjestellä etukäteen?
Jokainen kirja, jonka olen lukenut, kertoo jostain tapahtumasta, asiasta, suhteista, menetyksestä tai tilanteesta, joka tapahtuu yllätyksenä ja suunnittelematta. Elämää ei voi suunnitella, mutta pikkuhiljaa olen myös alkanut ymmärtää, että jokaisen kirjan taustatyönä on tarvittu melkomoinen määrä suunnittelua, rakennetta, organisointia ja järkeilyä. Siis juuri sitä, mitä minä rakastan! Mutta juuri tuosta työstä lipeän, luisun ja pakoilen kuin henkeni hädässä. Rakastan suunnittelua, mutten uskalla suunnitella. Ja jos suunnittelenkin, niin en tohdi tarttua. Ja kun vihdoin tartun, niin koen, ettei mikään ole minkään arvoista.
Tässä on käynyt niin, että olen aika hienosti omaksunut kirjailijan elämän perusparadoksin. Että kun minulla on aikaa, en uskalla ja muulloin vetoan siihen, ettei ole aikaa. Sillä tiedostoon talletettu jälki ei koskaan ole sellaista kuin haluaisit. Siis täydellistä.
Kirjoittajapolku 