Jostain syystä se, mitä kuvittelin identiteetikseni, on perustunut fyysisyyteen ja voimaan. Olen aina ollut vahva ja pystyvä siinäkin mielessä, etten koskaan kokenut olevani naisellinen. Minusta nainen pystyy samaan kuin mieskin, enkä ole koskaan odottanut ovia avattavaksi tai liehuvia helmoja käytettäväksi. Luulen, että äitini koki olevansa pettymys osoittautuessaan tytöksi, joka sittemmin vielä kaiken lisäksi tuli raskaaksi ennen aikojaan. Se jättää jäljen seuraavaan sukupolveen asti. Onpahan taas yksi lisäseikka ylikäytäväksi.
Rakkain kanssakulkija valitsemallani hoitoalan polulla on monessa suhteessa itseni vastakohta, joten olen saanut vierestä kokea, ettei fyysisyys ole olemassaolossamme olennaista, mutten silti osannut soveltaa tätä itseeni. Puskin ja punnersin ylenpalttisesti, sillä kaiken aikaa luulin sen kuuluvan asiaan. Tai ainakin minun elämääni. Jos aina on kokenut tarpeelliseksi puristaa vähän ekstraa, niin vähän haastavaa on ollut oppia taipumuksestaan pois. Ihailin ja ihmettelin sitä, miten toinen työstää asioita ihan toisesta lähtökohdasta ja etsii erilaisia tulokulmia. Heittäytyy, lähtee, uskaltaa, eikä aina kyseenalaista. On niin rakas tuki ja turva ettei uskokaan, eikä hääly olemisessaan. Kun itsekin tohtisi.
Lähtökohtaisti tilanne oli tämä: kaikki viidenkymmenen vuoden aikana oppimani luhistui vain siksi mitä oli. Opittua, menneen talven lumea, omaksuttua tietoa, joka ei yhtäkkiä näkynyt missään, eikä tuntunut oleelliselta. Oli vain kohtaaminen. Tai oikeammin sanottuna, minulle oli vain pelko, riittämättömyys, jaksamattomuus, särkevä kroppa ja totaalinen sisäinen sekasorto. En halua tätä. En pysty tähän. Mutta mitään muutakaan en enää voinut tehdä, sillä olin nähnyt valon. Tai tehon. Ja sitten tuo toinen tuhansien kilometrien päässä astui samoja polkuja, tarpoi eteenpäin samassa kuvaannollisessa viidakossa ja tuki. Otan selvää mistä tässä kaikessa on kyse. Sisäinen tsunamini huuhtoi kaiken, mutta silti olen onnellisempi kuin koskaan. Kipuilen ja ällistelen, mutta sisällä asuu pienen pieni varmuus, joka nakuttaa ja kolkuttaa. Suurimman lohdutuksen tuo se, että minussa itsessä on lopulta se tieto, joka punaisena lankana keriytyy. Individualistisesti. Parannan itseni antamalla luvan olla keskeneräinen. Maailmankaikkeuden pelottavin asia sillä hetkellä.
Kirjoittajapolku 