Luku 9: Pelko

Olen kai ihan tavallinen ihminen, joka pyrkii elämään ihan tavallista elämää ja pelkää kuolemaa. Kuten me kaikki. Paitsi että, kaikki edellisessä lauseessa on pielessä, sillä jos minä olen tavallinen, niin kaikki ponnisteluni ovat olleet turhaa. Kai meissä istuu jokin erityisyyden muotti tai tarve erottua, minulla se on kulminoitunut siihen, etten koskaan tunnetasolla riittänyt äidilleni ja hiidenkirnun syvyinen railo odottaa edelleen täyttymistään. Meillä kaikilla on erityinen elämä ja olen siitä onnellisessa asemassa, että olen sittemmin saanut monta kuulumisen kokemusta. Kesti vain aikansa ennen kuin opin ymmärtämään mistä kuulumisessa on kyse. Se ei näy ennakkoon eikä siitä jää kouriintuntuvaa jälkeä mihinkään, paitsi ihmisen mieleen. Jonkinlaisena turvallisuuden tunteena.

Mitä turvallisuuden tunne sitten on? Olen päässyt pohtimaan asiaa melko syvällisesti, kun muutimme uuteen maahan. Aluksi mikään ei tunnu turvalliselta ja itsensä on panssaroitava omaan kuplaan. Jokainen kuplasta poistuminen on liikkumista miinakentällä, mutta onneksi nämä miinat eivät ole tappavia, ainoastaan minuuden kerroksia riisuvia tai vaihtoehtoisesti uutta panssarilasia rakentavia. On tehtävä tietoinen päätös altistumisesta ja poistuttava mukavuusalueeltaan kerta toisensa jälkeen, vaikka maailma on pelottava. Vaan ihminenhän sopeutuu kaikkeen ja luo omat rajansa kerta toisensa jälkeen niin kauan kuin henkistä kapasiteettia riittää. Suunnitellussa maahanmuutossa pääsee kokemaan, ja kokeilemaankin, omaa ydintään hyvin mielenkiintoisella tavalla, muttei kai sekään valmista sisäisten petojensa kohtaamiseen. Siihen, kun näennäisen turvan luomisen ja vuosien jälkeen ymmärtää, että on ehkä ymmärtänyt kaiken vähän väärin.

En ole ollut kuolemanvaarassa, mutta olen kohdannut itseni tilassa, jossa kaikki vanha näyttäytyi kyseenalaisena ja sirpaloitui ympärilleni. Kyseenalaistin sen, millainen lopultakin olen, sillä ydinminä oli peittynyt kovin monen barrikadin alle ja liutaan suojautumiskeinoja. Kun kyseenalaistaa jokaisen luonteenpiirteensä, niin alta saattaa löytyä pelokas otus, harmaahiiri, jolla on utelias sydän. Sellainen, joka ymmärtää elämän arvon, ja uskaltautuu ensimmäistä kertaa istahtamaan paikoilleen katselemaan kuinka maailma pyörii. Ensimmäistä kertaa en ollutkaan etulinjassa kohti uutta tavoitetta, vaan jättäytymässä tarkkailuasemiin, odottamaan jotakin. Pysähtymisessä minut vastaanotti kauhu. Mukavuusalue huuhtoutui tsunamissa jonnekin ja ensimmäistä kertaa olin olemassa ilman tehokkuutta, tavoitetta tai johtolankaa. Mikään ei ollut enää näennäisessäkään mielessä omassa vallassani. Olin virran vietävänä.

Koska kaikki mietelauseet elämästä ja sen tarkoituksesta ovat tavalla tai toisella jollekulle totta, niin jätän ne sikseen. Kun virtaan joutuu, niin toimintamalleja on jäljellä enää kaksi: antautua vietäväksi tai pistää vastaan. Koska ensimmäisen elämänpuoliskoni olen ollut vastavirtaan uija, niin jäljelle jäi mukautuminen. Virran kanssa voi mennä yhteen suuntaan, mutta mikään huviretki ei sekään ole. Pyörteitä raivoaa sekä pinnassa että syvemmissä vesissä eli täysin ilman omaa tahtoa en siltikään usko elämää mahdolliseksi.

Lukuun 8

Lukuun 10

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: