Tammikuun loppu 2022

Härkää sarvista. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Jokainen on oman onnensa seppä. Kukas sen kissan hännän nostais, jossei kissa itse.

Elämä on rutiineissa, mutta kehittyäkseen on pyristeltävä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Tykkään kirjoitella pieniä pätkiä, ja teen sen hyvin, mutta kehittymiseen tarvitsen jonkin suuren ja pelottavan tavoitteen. Jonkin sellaisen, jonka äänen sanominenkin on mahdotonta ja monitasoista, sillä eihän sitä nyt saa liikoja itsestään luulla. Mutta siltikin kävin kirjoittamassa tavoitteeni santaan, ja sitten katselin kuinka merivesi huuhtoi jäljet pois.

Sitä ehkä eniten kammoan, ettei minusta jää mitään jälkeä. Ei mitään, mihin tarttua tai mitä katsoa ihailua tai edes kunnioitusta katseessa. Että pinnistelen ja pyristelen ihan turhaan ja palkkana sama kohtalo kuin kaikilla muillakin. Ja sitten muistan, että meri huuhtoo näkyvät jäljet pois, mutta ihmiseen, johon on saanut kosketuksen tai edes pienen kontaktin, on jotain jäänyt. Ehkä ajatuksen hippunen, ehkä vain pieni palapelin palanen, hetkinen, jossa on ollut sinut itsensä kanssa. Muotoutunut muistojen kudelma tai iloinen mieli. Merkityksellisyys.

Haluan kokea merkityksiä ja tavoitella hyviä hetkiä. Janoan myös sitä tunnetta, jossa koen onnistuvani, kehittyväni ja saavuttavani jotain. Huomasin, että ainakin kaksi kirjoitusprosessin tavoitetta täyttyi viime vuonna. Sain kuin sainkin istutuksi puoli tuntia kahvilassa ilman puhelinta tai muuta viihdykettä. Nauroimme ystävien kanssani niin, että vedet valuivat silmistä. Suljin kirjan, ja putosin tyhjyyteen suremaan että se on ohitse, enkä voi koskaan enää lukea juuri tuota kirjaa ensimmäistä kertaa.

Sain sanotuksi jotain.

Liian usein onnen hetket hukkuvat arkeen, kahvi tulee hotkaistua sovellusta selaten ja kävelyn tavoitteena on kaksi mailia. Kirjaa lopettaessa on helpompi syöksyä seuraavaan kuin kokea tunteensa tai ahdistuksensa. On vaikeaa antaa surulle aikaa, enkä helposti osaa pysähtyä tarkkailemaan elämää. En ylipäänsä uskalla tuntea mitään, sillä siihen ympätty ahdistuksen ilmapiiri on iskostettu liian syvään. Kun sitten kirjoitan kokemastani takerrun sanamuotoihin ja kadottamiini sanoihin tai ilmauksiin. Etsin edelleen kiertoteitä salatakseni merkitykselliset tunteet itseltäni.

Siksi minä kirjoitan. Vuonna 2022 olen kirjailija. Kirjoitin sen santaan ja katselin miten vesi huuhtoi kaiken pois. Eikä mikään minussa muuttunut.

Vai muuttuiko sittenkin?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: