Olin ehkä kolme- tai neljä-vuotias, kun rakensin roolini, panssarini ja suojan hauraan minuuteni ympärilleni. En tietenkään tietoisesti, enkä edes muista tätä prosessia, mutta näin se kävi. Jokainen lapsi tarvitsee ruokaa, suojaa ja rakkautta. Jos ruokaa ei tule, lapsi huutaa ja karjuu, kunnes sitä tungetaan suuhun. Sama konsepti toimii suojan pyytämisessa tai vaipan vaihtamisen suhteen, mutta on kyseenalainen rakkauden tavoittelussa. Tottakai vanhempani kaatoivat ylleni kaiken sen rakkauden, jonka kykenivät, mutta kun lapsi ei saa vastinetta kuulumisen tarpeelleen, sylinnälälleen ja riittävästi autenttisia kiintymyksen kokemuksia, niin hän on pakotettu kääntymään sisäänpäin ja etsimään voimaa jostain muualta. Asiasta on monia selitysmalleja ja asiantuntevia analyyseja, mutta minun kohdallani omaan itseen kääntyminen tarkoitti sitä, että opin luottamaan vain itseeni, mielistelemään lähelläni olevia aikuisia ja suorittamaan elämää. Käyttäytymiseni voi luokitella jonkinlaiseksi läheisriippuvuudeksi, mutta myös yksinkertaiseksi rakkaudennäläksi.
Minusta tuli ns. helppo lapsi, fiksu ja suorittava. Sellainen, josta ei koskaan tarvinnut olla huolissaan. Kestin läpi parikymmentä hampaanpaikkausta silkalla tahdonvoimallani, ja palkaksi riitti, että hammaslääkäri kehui kuinka reipas olin. Viihdytin itseäni erinomaisesti, uppouduin mielikuvitusleikkeihin ja myöhemmin kirjoihin, siivosin, järjestin, oli pakko olla valmiina auttamaan kotitöissä ja helpointa oli olla keskinkertainen. Ahkera. Yrittää aistia äidin mieliala ja painaa päänsä, kun raivon tai epävarmuuden aalto halkoi ilmaa. Lapsuuden parhaita hetkiä olivat ne, kun muut nukkuivat ja sain olla yksin; kukaan ei vaatinut minulta mitään. Kun en itse vaatinut mitään.
Minussa asuu maailman taitavin organisoija ja asioiden yhteen vetäjä, osaan kontrolloida ympäristöäni. Tästä on ollut elämässä paljon hyötyä, vaikka muiden mielialojen aistiminen viekin energiaa, se antaa turvallisen kuoren ja jalustan, jolle voi helposti itsensä nostaa. Minussa asuu myös miellyttäjä, joka ei osaa kieltäytyä vielä yhdestä asiakkaasta, ei ymmärrä jaksamisensa rajoja, eikä osaa sanoa ei. Vastapainoksi olen nopeisiin päätöksiin kykenevä ja kaunaa kantamaton. Mutta eniten minua häiritsee se osa, joka alkaa vapista ja pakenee paikalta välittömästi pienenkin riidan tai erimielisyyden kohdatessaan. Olen herkkä, mutten pysty osoittamaan minkäänlaisia tunteita: en pysty sen koommin raivoamaan kuin rakastamaankaan. Osaanko siis oikein elääkään?
Tai no, luotanhan minä puolisooni, mutta asia ei suinkaan ole yksiselitteinen. Olen kertoja jos toisiakin todella kovasti yrittänyt olla hankala, etäinen ja toiminut oman mieleni mukaan. En osoita tunteitani, en jaa päätöksiäni (tässä suhteessa olen kai pitkävihainen) tai epävarmuuksiani ja olen antanut monta tilaisuutta suuttua, lähteä, pettää ja olla täyttämättä odotuksia. Mutta toinen on jäänyt, kerta toisensa jälkeen. Tällaiselle vetäytyjälle on siis pelastukseksi riittänyt se, että aina on ollut joku, joka on jäänyt. Jonka perässä sen yhden kerran lähdin maailmalle ja aloin viimeinkin nähdä palasia itsestäni.
Kirjoittajapolku 