Olen siis vihdoinkin lähestymässä sitä, jonka kuvittelen olevan se oikea minä. Edelleen uppiniskainen ja periksiantamaton, mutta myös ajattelussaan joustava ja uusista asioista innostuva. Kärsimättömyys on jonkinlainen kompastuskiveni varmaan loppuun asti, mutta se on osoittanut suorituskeskeisen ihmisen ominaisuudeksi. Hoitajana olenkin asiaan paneutuva, oman tieni kulkija, mutta herkästi tunteva ja luultavasti herkästi kokevakin. On silti vaikea tunnustaa, että saatan edelleen olla enemmän oma itseni asiakastilanteessa kuin rakkaimpien kanssa. Hoitajana tiedän mitä minulta odotetaan ja roolini antaa varmuutta. Oma itseni on edelleen erittäin haavoittuvainen, enkä ole oppinut ottamaan vastaan tukea. Taito, joka toivottavasti on mahdollista vielä oppia.
Sillä osaan jo olla tukena ja läsnä. Osaan jo olla laittamatta omaa tavoitettani ensimmäiseksi ja kuunnella toista. Osaan heittäytyä hetkeen ja olla onnellinen kokematta huonoa omaatuntoa. Mikä ihana fiilis.
Oman minuuden tiedostaminen on jatkuva prosessi. Itse en olisi tässä, jos en olisi muuttanut toiseen maahan ja alkanut nähdä kokemusperäisiä suomalaisuuksiani muutaman askelen etäisuudeltä. Kiinnityin omiin lähtökohtiini härkäpäisesti ja paatoksella, sillä olen erittäin ylpeä sivistysyhteiskunnastamme ja saavutuksistamme. Loin itselleni suomalaisuuteen perustuvaa minäkuvaa ja jopa brändiä, joka on vastaanotettu erinomaisesti. Mutta on myös pohdittava, josko sittenkin voisi ennenkaikkea olla humaani ihminen ja vasta sitten jotain kansalaisuutta edustava?
Tällä hetkellä luon minuuttani ja peilaan itseäni ennenkaikkea iästäni ja kokemuksistani käsin. Hoitoalan monisäikeinen yhteisö on tärkein verkostoitumisen väline tai tuen ja turvan tuoja tämänhetkisessä elämäntilanteessani, sillä se luo parhaat kasvamisen mahdollisuudet. Suomalaisyhteisön merkitys kasvaa sitä mukaa kun vuosia uudella mantereella tulee lisää. Ystäväjoukko kokee jo seitsemän vuoden jälkeen muutoksia: todellinen sielunkumppanuus alkaa näyttäytyä eikä energiaa jaksa enää kuluttaa näennäisystäviin (jotka olivat rakkaita ja oleellisia polun varrella). Olen myös – ihan oikeasti – luontaisesti hyvä verkostoituja, joten tätä taitoa voin käyttää nykyverkoston yhteyksien syventämiseen, eikä tarvitse muuntua hyvää päivää kirvesvartta -persoonaksi. Ihmisillä on kanssani mukavaa!
Ydinminäni etsii, ja kaikkoaa, edelleen täyttymystä, ja rakkauttakin. Iso oivallus on ollut se, että tässä vastavuoroisuuden taito taitaa korostua. Rakkautta saa, jos sitä oppii osoittamaan. Miten kiitollinen olenkaan monesta asiasta, mutta edelleen kamppailen ansaitsemisen kanssa. Olenko minä ansainnut tämän kaiken? Ison talon, työn, jota vilpittömästi rakastan, perheen, hyvinvoinnin ja terveydenkin? Miten voin nauttia asioista, joita ei esiäideilleni suotu? Kärsi, kärsi niin kauneimman kruunun saat. Rakkaan kulttuuriperintöni syvään isketty puoli, jota en enää pystykään allekirjoittamaan.
Lukuun 10
Kirjoittajapolku 