Välillä on ikävä bloggaamista ja sitä, että voi ottaa yhden pienen idean ja alkaa laajentaa sitä. Näin useimmat kirjoitukseni syntyivät: hetken mielijohteesta, yhdesta ajatuksesta, joka yhtäkkia leveni ja laveni. En koskaan suunnitellut ennakkoon enkä laatinut mahdollisia aihioita, vaan kirjoitin hetkessä. Jos haluaa oppia kirjoittamaan rakenteellista tekstiä, koko vanha ajatusmaailma on uudistettava ja luotava se mokomakin rakenne.
Olen aina osannut nivoa asioita ja ideoita yhteeen. Pystyn aloittamaan asiasta A ja matkalla siihen tarttuu sitten B ja usein vielä C:kin, joista yhtäkkiä muodostuukin sujuva kokonaisuus. Usein kokonaisuus muotoutuu sellaiseksi, jota voisi luulla etukäteen suunnitelluksi päämääräksi. Ja sellaisen se olikin, mutta vain jossain työintuition syövereissä, sillä aivoni yhdistelevät paljon asioita tietoisuuteni ulottumattomissa. Ymmärsin tämän taidon olevan itsessäni jo kolmikymppisenä, mutta kuten kaikki intuitiiviset taidot, se tuli esille vain turvallisessa tilanteessa eli sellaisessa, jossa koin olevani hyvä. Koin osaavani ja luotin itseeeni, kuten jokapäiväisessä ammattiroolissani luokkatilanteessa.
Sittemmin olen yrittänyt kehittää intuitiivisen ymmärryksen ja sen pohjalta toimimisen taitoani koskemaan myös hoitotyötä. Ennen siihen pääsemistä oli hyväksyttävä, että elämässäni oli yksi elämänvaihe, jolloin kaikki intuitio ja siihen liittynyt oppiminen huuhtoutuivat pois ja vasta nyttemmin olen alkanut ymmärtää, kuinka syvältä se minua kouraisi. Tarkoitan tietenkin kotimaasta muuttoa eli sopeutumisprosessia USA:n eteläiseen Pohjois-Carolinaan.
On herkullista elää vapaaehtoisesti valittua elämänvaihetta, jossa on kokonaan tuuliajolla. Kun kaikki osaaminen (en tarkoita vain kieltä, vaan itseasiassa sitä kaikkea muuta) on rakennettava perustuksista asti uudelleen ja yhdisteltävä palasia sekä hyvin aktiivisen tietoisuuden että epämääräisen tiedostamattoman osaamisen osalta uudeksi verkostoksi, jossa on koko elämäsi. Ja vaikka olen siis hyvä rakentamaan mieleni verkostoja, kestää aikansa ennenkuin intuitio oppii ja uskaltaa luottaa uusiin konstruktioihin. Vie siis vuoden tai kaksi, jolloin jokainen pienikin päätös on nostettava tietoisuuteen, käsiteltävä ja laitettava energiaa pienenkin päätöksen tekemiseen. Se tuntuu kuin kartanlukutaito olisi yhtäkkiä kadonnut: näet, että edessäni on tuttu kartta ja vaikka löydät myös tarvitsemasi paikat kyseiseltä kartalta, niin et vain kykene hahmottamaan reittiä ilman että vedät sen tussilla joka ikinen kerta.
Hoitotyössä aktiivinen työintuitio tuo mielekkyyttä ja vapauttaa kokemaan yhteyksiä. Mutta vain, jos siihen uskaltaa luottaa. On mielettömän tyydyttävää, kun alkaa nähdä miten nilkan asento ketjuuntuu ja muokkaa olkavarren niveltymistä lapaluuhun. Tämä ei kuitenkaan tapahdu automaattisesti, eikä yhteyksien näkeminen ole sisäsyntyinen lahja, vaan tiedon, taidon ja mahdollisen tiedon yhdistyminen alitajunnassa tavalla, jolla se ei koskaan aiemmin ole nivoutunut. Tämä ´näkemisen lahja´ ei myöskään ole alleviivattu eikä usein edes visuaalinen, vaikka sitä silmän toimintaan liittyvillä verbeillä useimmiten kuvaankin. Se on enemmänkin häivähdys, joka vie koskemaan ennaltamääräämätöntä kohtaa asiakkaan sekä fyysistä olemusta että lavennettuna myös olemassaoloa.
Jokainen hoitohetki vie minut jollain tavalla takaisin omaan sopeutumisprosessiini. Kun on uskallettava syöksyä täyttä vauhtia rampista valtaväylälle silloinkin, kun sisäinen kompassi on totaalisesti lakannut toimimasta. Kun ei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa itseensä ja siihen, että kaikki käy hyvin. Että selviää hengissä USA:ssa. Että asiakas on tyytyväinen. Tämä on uuvuttavaa, totaalista ja tapahtuu kehyksessä, jossa oma identiteetti on väkisinkin hauras.
Minulle tämä on myös ainoa näkemäni väylä kehittyä ja mennä eteenpäin elämässä. Olen aina rakastanut oppimista, kouluttautumista ja uuden tiedon imemistä. Olen löytänyt turvaa tavoitteista, projekteista ja suorittamisesta, mikä on ollut olennainen osa elämääni aina. Maastamuutto rikkoi nämä. Vanhat toimintamallit eivät häviä, mutta jotta intuitiolla olisi tilaa toimia, niistä on päästettävä irti. Jokainen elämän eteentuoma rajoite on nähtävä uutena mahdollisuutena irrottautua ja luoda tilaa jollekin uudelle. Joka päivä olisi annettava itselle tilaa kokea uusia mahdollisia yhteyksiä, vaikka mieli halajaa totuttuihin ja turvallisiin toimintatapoihin. Kaipaan uuteen maahan sopeutumisen vaiheista sitä, jossa missään ei ole turvallinen olo, kun kaikki on aivan auki. Kun on yksinkertaisesti luotettava siihen, että tulevaisuus hoituu ilman tietoista prosessointia. Kun on toisten armoilla. Kun on pakko antaa itselleen hengähdystauko kaikesta tavoitteellisesta.
En silti tiedä, uskallanko enää koskaan hakeutua tilanteeseen, jossa kaikki tuntuu niin totaalisen turvattomalta, pelottavalta ja ennaltakokemattomalta, vaikka mielestäni juuri siinä hetkessä on myös aivan mahtava uuden oppimisen paikka! Kun intuitio lakkaa toimimasta ja on vain odotettava, että systeemiin tallentuu riittävästi uutta tietoa. Sellaista informaatiota, joka alkaa muotoutua ja muokkaantua joksikin uudeksi, tuikitärkeäksi ja mullistavaksi.
Kirjoitan siis intuitiivisesti, mutta kehittyäkseni on ollut pakko luoda jonkinlaisia rakenteita. Blogikirjoittaminen oli edelleen mukavaa, muttei vienyt minua sinne, mihin halusin. Kun hoitotyössä pyristelen pois vanhoista ja totutuista kuvioista tavoitteena luottaa enemmän intuitioon, niin kirjoittamisessa tavoitteeni on päinvastainen: oppia luomaan rakenne, asettamaan tavoite ja pakottaa itseni kirjoittamaan silloinkin, kun päässä ei ole edes matalimman tason ideaa saati kuningatarajatusta.
Tämä itsensä haastaminen on sanalla sanoen haastavaa! Se on kerroksiinsa tutustumista ja niiden – tiedostettujen mutta myös tiedostamattomien – kuorimista, eikä koskaan tiedä pitääkö seuraavan kerroksen tyypistä edes sen vertaa kuin edellisestä. Mutta jotain palkitsevaa siinä on, kun pitkän puserruksen jälkeen oivaltaa, että yhtäkkiä (oikeasti kuukausien puurtamisen jälkeen) intuitiivinen kirjoitusprosessi ottaa vallan ja vaikka rakenne ei nyt ihan itsekseen syntynytkään, niin se solahti osaksi prosessia juuri silloin kun sille uskalsi antaa aikaa kypsyä. Aivojen työintuitio otti kuin ottikin omansa ja alkoi keriä uutta toimintatapaa, jossa uusi ja vanha yhdistyvät.
Siitä on nyt nelisen vuotta, kun ymmärsin, että haluan ihan oikeasti kirjoittaa. Elämäntehtäväkseni koen edelleen ihmisten auttamisen koskettamalla, mutta ikä ja rapistuva kroppa asettavat vähän kapuloita rattaisiin, joten olen hakeutunut myös vanhaan perustyöhöni eli opettamiseen. 53-vuotispäivänäni joku kysyi mistä minä haaveilen ja taisin vastata tapani mukaan, etten oikeasti haaveile mistään, sillä elän aika lailla sellaista elämää, jota haluankin elää. Mutta kyllä minä haaveilenkin. Haaveilen, että uskaltaisin lopultakin luottaa omaan intuitiooni varauksettomasti. Haaveilen siitä, että oppisin tuntemaan itseni ja elämään itselleni parhaiten sopivaa elämää varauksettomasti. Ehkä jopa pelottomasti ja muiden ajatuksista välittämättä.
Matkalla tähän tekstiin minua on auttanut Asta Raamin Älykäs intuitio (Kustantamo S&S).
Kirjoittajapolku 