Minä olen aina rakastanut lukemista, sillä se oli minunkin lapsuudessani se puhkikulutettu pako todellisuudesta ja keino irtautua normaalista elämästä. Sitä se saattaa olla edelleen, mutta onhan lukeminen myös oiva keino oppia ymmärtämään asioita ja näkemään olosuhteita. No, toden sanoakseni, nykyisinkin lukemiseni – joka yhä enemmän on kuuntelemista – on enemmän pakoa todellisuudesta kuin tavoitteellista oppimista, mutta yhtä kaikki viihdyttävää.
Vuoden 2022 alussa asetin tavoitteeksi oppia ymmärtämään Amerikan mantereen alkuperäiskansojen elämää, mutta jäin tavoitteestani. Osin saamattomuuttani, osin sen tähden, että traumoista ja kaltoinkohtelusta lukeminen vie valtavasti energiaa, mutta osin myös siksi, että lukeminen ja kuunteleminen suomeksi vei ehdottomasti voiton. Kirjakerhossamme luimme kymmenisen opusta, joista yksikään ei saanut minulta viittä tähteä eli jotenkin lukuvuodesta tuli laadun suhteen vähän pettymys. Mutta kyllä minä silti luin; englanniksi noin 15 kirjaa (ja ainakin kymmenkunta olen jättänyt kesken) ja lisäksi muutamia puuhakirjoja, joissa on lukemista ja pohdiskelutehtäviä. Suomeksi luin/kuuntelin noin 160 kirjaa, joista parhaat luettelen tässä.
Dekkareita kului noin 60 ja historiallisia välipalaromskuja parikymmentä. Dekkaristeista suosikkejani tällä hetkellä ovat Maria Adolfsson, Camilla Grebe, Anders Roslund, Jussi Adler-Olssen, Christian Rönnbacka, Max Seeck, Samuel Björk, Emelie Schepp, Antti Tuominen, Mari Jungstedt, Pascal Engman, Anne Mette Hancock ja on se vaan myönnettävä: Satu Rämö. En olisi halunnut Hildurista tykätä, mutta olihan se tosi hyvä ja kielipitkällä odotan seuraavaa. Myös Karin Wahlbergille ja Mari Jungstedtille annan vielä mahdollisuuden, sillä ensimmäinen heiltä lukemani dekkari oli lupaava. Ninni Schulmaninkin säilyy vielä listalla, sekä varmasti myös Yrsa Sigursdottir ja Ragnar Jonasson (ja anteeksi etten pysty kirjoittamaan nimiä oikein, kun on tämä jenkkinäppäimistö ja pitää nämä ääkköstenkin paikat ulkoa muistaa), sillä Islanti kiehtoo minua kummasti. Uusi tuttavuus on myös A.M. Ollikainen, jolta odotan jatkoa. Tulipa sitten taas kuunnelluksi kaikki äänikirjoina saatavana olevat Henning Mankellitkin, sillä en varmaan ikinä pysty lopullisesti jättämään Kurt Wallanderia, josta on tullut melkein kuin oma isoisä. Listasta kuvastuu aika hyvin mieltymykseni vain ja ainoastaan pohjoismaiseen jännityskirjallisuuteen, mutta yksi poikkeuskin oli: Emma Donoghuen Room/Huone, joka oli kamala ja hirveä ja hyvä ja koukuttava. Harvoin kirja nostaa sellaiset tunteet, kuin tämä teos. Siitä 5 pistettä!
Mieleen jäivät myös Kalle Päätalot, joihin en ollut aikaisemmin tutustunut. Ne ovat juuri sellaista (miehistä) paatosta, jollaiseen ulkomailla asuvan mieli kiintyy kotikaihossa, mutta totean myös, että ihmisenä Kalle ei kyllä taatusti ollut hyväksyttävimmästä päästä. Olen myös varma, että jos Päätaloja ei saisi Toni Kamulan lukemana, niin kirjajärkäleisiin en tarttuisi! Kaikki, siis aivan kaikki, suomen murteet ovat palsamia heiveröiselle suomalaissielulleni.
Kotimaasta puhuen on mainittava myös Heidi Backströmin ja Laura Hakasen Kyyry – Kirja kotiseutuvieraudesta -teos, joka puhutteli kaikilla tasoilla! Omia sielun syövereitä ryöpytti myös Miian Moision Häpeästä valoon, joten entinen satakuntalainen sai tuta juurensa. Samoilla linjoilla minua puhuttelee kovasti myös Tuula-Liina Varis (Maan päällä paikka on sai 5 pistettä, Häpeästä valoon 4). Pirkko Saisio saa minussa aikaan raivoa, sillä hänen kirjansa alkavat todella, todella lupaavasti ja sitten lässähtävät kuin pannukakku: Voimattomuus. Passiota en ole päässyt alkua pidemmälle, vaikka kuinka on kerrottu, että kyllä se paranee huippuhyväksi. Minusta kirjan pitää olla hyvä alusta loppuun.
Tällaisia yllättäenkin huippuhyviä minulle olivat: Rosa Liksomin Reitari (herkullinen murreko minua veti), Maria Mustrannan Sokeita hetkiä (joka on oikeastaan dekkari, mutta erilainen sellainen; oikeastaan kammottava), Laura Saven Paljain jaloin (taiten kirjoitettu eikä mässäillyt rankalla aiheellaan) ja Soili Pohjalaisen Ihon alle meni ihon alle, vaikkei aihepiirillä olekaan henkilökohtaista kosketuspintaa. Pidin myös Emmi-Liia Sjöholmin Virtahevoista, vaikka Paperilla toinen ei sitten samoja väristyksiä aiheuttanutkaan.
Emma Sofianna Söderholman Edes hetken elossa jaLaura Juntusen Subutex kaupungin kasvatit avasivat silmiä ja olivat mielestäni erinomaisesti kirjoitettuja. Sama koskee Susanna Alakosken Sikaloita ja Karin Smirnoffin sarjaa, joita en kyllä voinut lukea peräjälkeen, vaan on pakko tauottaa (Viedään äiti pohjoiseen ja Lähdin veljeni luo; viimeinen osa on vielä lukematta.) Nämä omaan elämään perustuvat kirjat ovat sillä tavalla vaikuttaneet, että pystyn hyvin tarkkaan kertomaan missä olin ja mitä tunsin, kun niitä kuuntelin. Jotkun äänikirjat kiinnittyvät johonkin kinesteettiseen muistiin kummallisella tavalla.
Oman ylistyksensä ansaitsisivat saamelaisista kertovat teokset, joista hienona mainitsen Niillas Holmbergin Halla Helle. Toistaiseksi pettämätön kirjailija on ollut myös Tommi Kinnunen (Pimeät kuut), hänen jokaikinen kirjansa on saanut minulta täydet pisteet!
Neljän pisteen kirjoja ovat myös Kati Outisen ja Mikko Kuustosen omaelämäkerrat Niin lähelle kuin muistan ja Omaelämäkerta. Hanna Brotheruksen toinen teos (Henkeni edestä) ei sen sijaan sytyttänyt lainkaan, vaikka ensimmäisestään pidin kovasti. Suvi Vaarlan Westend, Antti Röngän Jalat ilmassa jaJarkkoTontin Perintä saivat myös kaikki minulta 4 pistettä eli suosittelen.
Katriina Huttusen Mustaa valoa teki vaikutuksen. En tiedä miksi, mutta teki. Alex Schulmanin Malman asema taas oli pettymys, sillä pidin todella paljon hänen aiemmista (autobiografisista) teoksistaan (mutta minähän siis äänikirja-aikakautena rakastan myös Knausgårdia, jota en jaksaisi kirjasta lukea lukea.
Näiden lisäksi lukaisin Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat -sarjan ja Ulla-Leena Lundbergin Kuninkaan Annan, jotka olivat kelpo välilukemisia siinä kuin Johanna Valkama, Enni Mustonen ja Kristiina Vuorikin.
Tässähän tätä taas oli. Lukemista en jätä, mutta tälle vuodelle ei ole vielä noussut ´tavoitetta´. Jatkan kirjakerhossa ja laitoimmepa pystyy myös Suomi-naisten lukupiirin ja lukutulevaisuuteni on toistaiseksi tyttären maksaman BookBeatin kautta turvattu (meitä suomalaisetta luottokortitta eleleviä tässä kohden sorretaan), joten katsomaan mihin tämä tästä kääntyy. Sellaisia päätöksiä olen tehnyt, etten lue toisesta maailmansodasta ja natseista kertovia kirjoja enää ikinä ja kunhan saan kahlatuksia muutaman kesken olevan alkuperäisamerikkalaisten kirjan, niin jätän myös muut vainot ja karmeat sisäoppilaitosluettavat. Voin kyllä silti suositella lämpimästä vielä seuraavia teoksia: Joy Harjon Crazy Brave ja An American Sunrise, Susan Powersin The Grass Dancer, Natalie Diazin Postcolonial love poem ja Bevann Foxin Genocidal love, A life afteer residental school, joka saa pisteet aiheestaan, ei välttämättä kirjoittamisen laadusta.
Vuosi 2022 oli siis jonkinlainen välivuosi. Luin paljon, mutta mitään ei jäänyt muhimaan tai kaihertamaan aihepiirisesti. Vuonna 2023 ei aiokaan keskittyä mihinkään aihepiiriin, vaan yritän itse kirjoittaa enemmän. Siinähän sitä taas onkin tavoitetta.
Kirjoittajapolku 