Huhtikuu 2023

Rakkaat ystäväni, olen täällä taas. Viimeisestä bloggauksesta on vierähtänyt vuosi ja vettä on virrannut Tammerkoskessa aika lailla. Ainakin viime kesänä virta oli vuolas, kun sain leikkiä tamperelaista pari viikkoa. Tarkoitukseni ei ole varsinaisesti palata omasta elämästä kertovaksi blooggaajaksi, mutta kun nyt kun minulla on enemmän aikaa ja voimia kirjoittamiseen, niin laitan muutaman sanasen.

Olen siis lopettanut hoitotyöt pitkän ja hartaan pohdinnan jälkeen ja oma kroppani alkaa taas herätä henkiin. Nyt olen tietenkin siinä vaiheessa, jossa ihmettelen, että miksen tehnyt tätä ´eläköitymisatkaisua´ jo aikaisemmin, mutta tapanani ei ole katua tai kyseenalaistaa tehtyjä päätöksiä, joten parempi nyt kuin joskus vieläkin myöhemmin.

Suurten elämänmuutosten vaakakupissa on aina monta tekijää, kuten minunkin märehtimisessäni, eikä vähin vaikuttava tekijä ole toimeentuloturva. Vaan joskus se on kai vain luotettava (aviomieheen) elämään ja sen mahdollisuuksiin: onhan minulla vielä opetustyö, jota olen päässyt viime vuosina kasvattamaan! Kerron siitä lisää tuonnempana. Pääsyitä hoitotyön lopettamiseen ovat siis oma kroppani, joka ei enää kestä fyysistä työtä, ja päänuppini, joka pitkän ja uuvuttavan pohdinnan jälkeen tajusi, että että elämässä on muutakin kuin työ. Opettelin ja opettelen edelleen elämää, jota muille saarnasin, eli vähennä stressiä, ota aikaa itsellesi, älä aina aseta uutta tavoitetta ja herraisä, kohtele kroppaasi kunnioittavasti! Viisikymppinen ruumis ei jaksa samaa kuin kolmikymppinen, ja miksi sen pitäisikään? Ymmärsin siis pitkän pään seinään hakkaamisen jälkeen antautua, antaa periksi, luovuttaa eli tehdä juuri sitä mitä haluan.

Tämä ei ole elämäni ensimmäinen suuri muutos, niitä on tullut matkan varrella aivan kuten teille kaikille muillekin, mutta tämä on ensimmäinen muutos, josta päätän minä, omista lähtökohdistani, omasta halustani, omista tavoitteistani eli teen juuri niin kuten itse haluan. Luepa se vielä kerran: mitä minä itse haluan!

Ymmärrän olevani onnekas, sillä meillä on tähän mahdollisuus: puolipäivätyö, ei lapsia huollettavina eikä vanhempia vahdittavana. Olen läpeensä tyytyväinen elämäni tähän vaiheeseen, mutta vielä tyytyväisempi siihen, että ensimmäistä kertaa asetan itseni ensimmäiseksi. En tee tätä lapset edellä enkä miehen perässä, vaan ihan vaan koska itse pystyn ja haluan. Siis uskallan. Eläköön keski-ikä ja kolmas ura, johon voin vielä toivottavasti panostaa parikymmentä vuotta.

Mutta ennenkuin saan ensimmäistä kirjaa julkaistuksi, niin seikkailu odottaa. Tartuinpa tilaisuuteen ja päätin jälleen lähteä Minnesotaan opettamaan suomea. Edellinen kerta tapahtui vuonna 2017 eli siitä asti olen toiminut tässä maassa suomen opettajana. Muistan hyvin elävästi, kuinka pelkäsin yksin lentämistä, vuokra-auton noutamista ja muutaman tunnin ajamista. Voin palauttaa mieleeni sen tunteen, kun huristin vaaleanvihreällä Ford Edgellä valtatietä Minneapolisista kohti pohjoista ja lauloin täyttä kurkkua aina järven siintäessä edessä tai sivulla. Kuinka kaipasin Suomea ja omaa itseäni, sitä identiteettiäni, jonka kuvittelin jääneen kotomaahan. Miten rohkeaksi tunsin itseni, sillä tiesin, että jokin uusi odotti minua. Tiesin, että olen oikealla tiellä ja olin ylpeä rohkeudesta ja uskalluksestani.

Sitä olen edelleen, mutta nyt tiedän, ettei mikään identiteettini osa ole jäänyt mihinkään, vaan kannan hyviä ja huonoja puoliani kaiken oppimani ja kokemani kanssa iäti mukanani. Miksi muuten näistä elämän oivalluksista on niin vaikea saada paperille (tai blogosfääriin) mitään ilman patetiaa tai kyllästyttävää sankaritarinan uhkaa, jossa viisikymppinen nainen vihdoinkin vapautuu (työn/miehen/olosuhteuden) ikeestä ja löytää kaiken potentiaalinsa? Sitä potentiaalia tässä siis vielä odottelen ja odotellessani kerron, että mikään ei ole tipahtanut taivaasta, vaan asioita ja muutoksia on pohdittu ja pohjustettu pitkään eli unelmien eteen pitää tehdä töitä. Minun kynnyksiäni ovat välitilat, ne pohjattomilta tuntuvat ajanjaksot, jolloin olisi mahdollisuus hengähtää, katsoa elämäänsä sivusta ja kerätä voimia. Uskaltaa heittäytyä uuteen. Jättää varmistelut ja pitkän tähtäimen suunnitelmat ja tarttua hetkeen, joka ojentaa kättään: Bemidji, Minnesota, täältä tullaan! Edessä siis kolme viikkoa ja noin 2300 kilometriä road trippiä. Yksin.

Perillä olen viikon verran ja opetan aikuisten leiriviikolla suomea, pääsen puhumaan jäsenkorjauksen perinteestä ja tapaamaan opiskelijoitani! Viime kesänä tapasin kalifornialaisia opiskelijoita Helsingissä, tänä vuonnä siis Minnesotassa. Maailma on ihmeellinen paikka ja minä uskallan. Heittäytyä uuteen ja olla minä.

Tervetuloa seuraamaan matkaani, yritän kertoa tunnelmiani täällä blogissa, mutta ainakin Instagramiin tulee kuvavirtaa. Reissu alkaa reilun kolmen viikon päästä eli 16.5.2023.