Miksi olen lähdossä road tripille eli ajamaan reilut 2300 kilometriä yhteen suuntaan? Koska olen pöljä ja ylpeä siitä!
Tämän valtavan maan itälaidalta länsirannikolle olisi melkein 4000 kilometriä eli ehkä harjoittelen sitä varten. Jospa joskus vielä täräytän San Franciscoon, jonne meiltä on 4 400 kilometriä. Kuka lähtisi kaveriksi ja kartanlukijaksi?
Tällä kertaa minä menen kuitenkin pohjoiseen eli melkein Kanadaan asti kaupunkiin, jonka nimi on Bemidji, Minnesotassa. Siellä on kylä (leirikeskus) nimeltä Salolampi, jossa aion opettaa suomea aikuisten leirillä noin viikon verran. Paikka on ollut tiedossani jo monta vuotta, mutta vasta nyt tuntui oikealta ottaa yhteyttä ja hakea paikkaa, joten tässä sitä ollaan.
Siis miksi nyt? Koska rakastan suomea ja erityisesti tykkään sen opettamisesta. Koska minun ei enää tarvitse sumplata asiakkaiden kanssa pitkistä lomista ja irtiotoista. Uskon myös, että mies ja koira pärjäävät muutaman viikon keskenään ja muistahan minun ei tarvitse lähiarjessa välittää. Kasvatustyöni on tehty ja pidän tyhjästä pesästämme, jonka on täyttänyt villakoira. Vielä enemmän pidän vierailuistani maan pääkaupunkiin, jossa voin yöpyä likan luona ja oppia uutta.
Tänä kesänä menen siis töihin 2300 kilometrin päähän, koska voin ja haluan. Haluan opettaa luokassa, tehdä interaktiivisia ja kinesteettisiä oppimisharjoitusia ja kätellä tai jopa halata opiskelijoita. Ainakin sitä, jonka tunnen Zoomista jo monen vuoden ajalta, aion halata. Ajatus tuntuu kahden ja puolen vuoden Zoomaamisen jälkeen hyvältä. Pääsen saunaan ja uimaan. Pääsen leirille hyttysten syötäväksi!
Ja lähden matkaan yksin. Olen varustanut pikkuisen katumaasturini uusilla renkailla, tungen takalooraan puolet vaatevarastostani, isken kylmälaukkujääkaappini virtalähteeseen ja BookBeat on tulvillaan mielenkiintoisia äänikirjoja, joten ei muuta kuin menoksi. Kartta-appsi näyttää ajoajaksi 24 tuntia, mutta siihen pitää lisätä ruuhkat, onnettomuuksien ja suurten kaupunkien aiheuttamat hidastumat sekä vessatauot (lue: kahvitauot), joten takamus ehtii kyllä puutua monta kertaa ja uskon että niskaakin kolottaa aika lailla. Turvaa matkalle tuo AA-vakuutus, jonka numeroon soittamalla tullaan pelastamaan tienlaidasta, ja kännykkä, jonka sammuessa kyllä vaivun epätoivoon, sillä siinä ovat navigaattori, yhteys maailmaan, tarvitsemani osoitteet ja äänikirjat.
Kyllä, minua jännittää ja suoraan sanottuana myös pelottaa. Että auto hajoaa, että pää hajoaa, että navigaattori hajoaa, että joudun onnettomuuteen, että en kestäkään sitä, että kaikesta pitää huolehtia itse. Erityisesti pelkään, että henkiset voimani uupuvat, etten pysty päättämään pysähdynkö tähän Sturbuksiin vai jatkanko vielä seuraavaan. Että jokin suunnitelmassa muuttuu ja joudun soveltamaan. Etten voi kysyä keneltäkään.
Kaikki edellä mainitsemani seikat ovat myös syitä, miksi haluan lähteä ajamaan, enkä lennä. Haluan testata itseäni, haluan tuntea sen onnistumisen ja osaamisen tunteen, joka hetkittäin iskee, kun huomaa uskaltavansa. Kun pärjää maailmassa. Haluan olla itsenäinen ja ylittää rajojani, löytää sen kultajyväsen, joka on löydettävissä yksinäisyydestä, pystyvyydestä ja lievästä eristäytyneisyydestä. En tokikaan eristäydy ihmisistä, vaan tuttuudesta ja tutuista. Omasta turvallisesta ympyrästä. Sillä uskon, että maailmalla on paljon sanottavaa ja minulla paljon koettavaa, kunhan uskallan päästää irti.
Kaikki irtiottoni palvelevat myös isosti kirjoittamisprosessiani. En usko, että itse matkalla saan paljon tekstiä aikaan, sillä kroppa tarvinnee liikuntaa ja lepoa kaiken ajamisen keskella enemmän kuin istumista koneen ääressä, mutta ainakin otan kuvia ja laitan muistiin tunnelmia, jotka toivottavasti osaan sitten jälkikäteen muuntaa kirjaimiksi. Emotionaalisesti reissu on taatusti raskas, mutta siksi myös palkitseva, joten tekstipohjaa jää varmasti uinumaan.
Jokin yksinäisyydessä vetää minua tällä hetkellä puoleensa. Minulle yksinäisyys on yksi kirjoittamisen edellytys, ainakin vielä. Se, että olen ympäristössä, jossa ei ole muuta tekemistä kuin kirjoittaminen, avaa tukoksia. Yritän oppia kirjoittamaan kotona, mutta se on vielä vaikeaa – on aina ollut – sillä ympärillä on liikaa arkisia askareita huutamassa tekijäänsä.
Elämäni on siis jonkinlaisessa nivelvaiheessa: rakastan arkeani, töitäni, taloamme ja elämää siinä. Mutta näen mahdollisuuksia myös irtiotoissa, pidemmissä Suomi-lomissa, ehkä jopa road tripeissä. Minulla on nyt liikkuva työ, sillä opettaminen onnistuu missä vain, missä on internet-yhteys! En ole koskaan kuvitellut sopivani nomadiksi, mutten koskaan kuvitellut muuttavani mannertakaan.
Elämä on täynnä mahdollisuuksia ja olen valinnut toivon paremmasta. Toivon, että uskallan loppuun asti, etten menetä uskoa hyvään. Toivon myös pysyväni terveenä ja ajatuksiltani kirkkaina, toivon voivani oppia hyväksi kirjoittajaksi. Olen matkalla kohti kirjoittajuutta, mutta rakastan myös näitä sivupolkuja, jotka vievät milloin Pohjois-Caroliinaan ja milloin Minnesotaan ja eniten olen kiitollinen syrjähypystä kalevalaiseksi jäsenkorjaajaksi. Pidin hoitajuutta pitkään kutsumuksenani ja elämäntehtäväna, mutta se olikin loistava sivupolku matkalla johonkin muuhun. Ilman hoitajuutta en olisi koskaan uskaltanut muuttaa maailmaani ja nyt se on jätettävä sivuun, jotta voin todella nähdä tämän maailman, jossa elän.
Luopuminen sattuu niin kipeästi, mutta sitähän elämä on. Ja jotain uutta tulee aina tilalle, itse toivon, että opin rohkeammaksi, elämään luottavammaksi ja avoimemmaksi. Ehkä minun tavoitteeni onkin nyt oppia avoimeksi erakoksi. Hyväksyä se, ettei minun pidä ympäröidä itseäni ihmisillä ja tapahtumilla, vaan ryömiä omaan kolooni tarkkailemaan ja raportoimaan. Haluan olla piilossa kaiken keskellä. Aion matkustaa puolen maan halki tutkimatta nähtävyyksia. Aion pysähtyä museoissa, silloilla, puistossa ja kahviloissa. Istua ja tarkkailla itseäni ja ympäristöäni. Oppia kuka oikeastaan olen ja erityisesti: missä olen. Tämä olkoon minun tapani oppia maailmasta. Reittisuunnitelmana on Pohjois-Carolina, Tennessee, Kentucky, Ohio, Indiana, Illinois, Minnesota, Wisconsin, Missouri, Tennessee, Pohjois-Carolina. Kaupungeista Cincinnati, Aurora-Naperville (en varsinaisesti mene Chicagoon), St. Paul, Bemidji, Green Bay, Milwaukee, St. Louis ja Knoxville. Saas nähdä kuinka ämmän käy.
Lähtö on 16.5.
Kirjoittajapolku 