Itseasiassa olen Covingtonissa eli Kentuckyn puolelle ja katselen ikkunasta joen yli Cincinnatiin, joka on siis Ohiossa. Eli ensimmäisenä päivänä ajoin Tennesseen kautta Kentuckyyn ja huomenna vasta pääsen poikkeamaan Ohiossa, sillä olen täällä 2 yötä.
Ajelin ekana päivänä liki 800 kilometriä kolmella pysähdyksellä: tankkasin auton ja kahvimukin Ashevillen liepeillä ja sitten hurautin Knoxvilleen Starbuksiin eväineni. Kumpikin pysähdys vei vain viitisentoista minuuttia ja matkalla oli yksi onnettomuus, joka hidasti sen pakollisen puolituntisen. Ashevillen ja Knoxvillen välillä tuli ensimmäinen hyvä fiilis, kun sai ajella vihreässä laaksossa Appalakkien kohotessa jokapuolella. Kaikki on niin kirkkaanvihreää tähän aikaan vuodesta ja tie oli joltisenkin tuttu, sillä olen sitä huristanut kerran aikaisemminkin matkalla Nashvilleen. Ajaminen tuntui hyvältä, selkää ei jomottanut ja niskakin tuntui likipitäen elävältä.
Knoxvillen jälkeen alkoi minulle aivan uusi taival. Mietin, että mitä sitä maalaislikka Satakunnasta oikeastaan täällä tekee ja jossain vaiheessa jokin lato tai tien mutka vei minut silmänräpäykseksi Ruoveden Väärinmajalle. Hetkenaikaa pohdin, olisiko sittenkin ollut mielekkäämpää laittaa rahat lentolippuun ja huitaista Suomen kamaralle? Mutta turha kai sitä on sen pidempään miettiä, sillä tie vie ja keksin poiketa Bereaan Amish Storeen ostamaan tuoreita vihanneksia ja kahville. Berea on kaunis yliopistokaupunki, jota mainostetaan Kentuckyn taidekeskuksena. Tämä selvisi paikallisessa kahvilassa (Berea Coffee and Tea) googlettamalla ja koska samalla päälle sattui melkomoinen ukkoskuuro, niin päätin poiketa myös Kentucky artisan centeriin tutkimaan niitä taideaarteita. Otin vähän varman päälle, sillä Richmondin (siis Kentuckyn Richmond) kohdilla oli tornado-varoitus ja reittini kulki juurikin Richmondin tienoilta.
Valitettavasti Lexingtonin ja Cincinnatin välillä oli myös melko pitkä tietyömaa, jossa ensi vietiin kolmas kaista ja sitten myös se toinen. Yksi kaista hidasti matkantekoa aikalailla eli taas suttaantui ylimääräinen puolituntinen madellessa, mutta onneksi vielä on tunteja BookBeatissä eli aika kului ihan mukavasti. Varmasti myös tuolla pidemmällä jaloittelutauolla ennen viimeistä parituntista oli piristävä vaikutus. Kaikenkaikkiaan tein matkaa 10 tuntia, joista kolmisen tuntia meni hidatuksiin, sadekuuroon ja taukoihin. Tämän päälle en jaksanut lähteä enää tutkimaan ympäristöä, vaikka tuosta takapihalta näyttää menevän kävely/pyöräilypolku. En ole siinä kyllä nähnyt kuin kaksi juoksijaa, joten en uskaltanut näin ensimmäisenä iltana lähteä.
Huomenna on puoli päivää aikaa tutustua kaupunkeihin (kahvila-kirjakauppaan ja taidemuseoon) ennen kuin työt kutsuvat. Läppäri ei siis ole mukana vain näitä sepustuksia, vaan myös opetustunteja varten. Tätä tämä liikkuvan keski-ikäisen elämä tällä hetkellä on. Ensimmäinen päivä meni siis hienosti!
Keskiviikko: Olipas päivä! Aamusta lähdin reippaasti kohti The John A. Roebling Bridgeä, joka on siis riippusilta ja rakennettu vuonna 1867. Sitten siitä ajelee autoja tuhatta ja sataa semmosen ritilän päältä eli koko silta kolisee ja vinkuu. Ja siis miten 1800-luvulla tehty silta voi kestää autoja? Meni jalat alta ja palasin takaisin Covingtonin puolelle, missä törmäsin paraatipukuisiin ja asekätisiin poliiseihin hevosineen ja koirineen. Kiersin heidät varmuuden vuoksi kaukaa, mutta kysäisin yhdeltä nuorelta pojalta (siis poliisilta) mistä on kyse ja sain kuulla että kyseessä poliisien muistotilaisuus. Ymmärtääkseni ei kenenkään yksittäisen, vaan jokin traditio, joka järjestetään silloin tällöin.
Sitten pakenin kirjakauppakahvilaan! Rauhan tyyssijaan, jossa sain tehdä tuttavuutta mm. Duml(e)-nimisen koiran kanssa ja rauhoittelin hermojani. Kunnes pärähti käyntiin säkkipilliorkesteri sieltä muistotilaisuudesta. Sen päälle laukaistiin kolme kanuunankuulaa (no siis jokin KOVAääninen musketti vähintäänkin) ja taas hyppelehdin tuolillani. Sisuunnuin kuitenkin niin, että päätin kävellä sen sillan toisella puolella ja vihdoinkin saada ruhoni Ohioon. Prosessia voitte katsoa ja kuunnella Instagramista, sillä jonkin verran ärräpäitä päästelin ja vastaantulevat pyöräilijät katsoivat kummissaan, kunnen väistänyt sinne joen puolelle. Nimim. korkeanpaikankammoinen.
Tunsin itseni totaaliseksi voittajaksi, kun tärisevin kintuin laahustin joenrantaa kohti Taftin museota. Oikaisin siitä parkkipaikan läpi ja pientä polkua sillan alle (valtatiet 71 ja 50) ja kiipesin sieltä ylös kohti Cincinnatin keskustaa. Ja tämän tein siis kuukkelin suosiollisella avustuksella, sillä ilman sen antamia kävelyohjeita en olisi suin surminkaan sinne pusikkoon suunnannut, vaan kiertänyt kiltisti ylimääräisen mailin. Jos tutisevat polveni olisivat sen kantaneet. Löysin siis museon ja pulitin kiltisti 12 taalaa + veron sisäänpääsystä. Olisi kannattanut valita modernimpi museo, sillä erinomainen kokoelma ei jaksanut kiinnostaa minua yhtään, kun kaikki oli pientä piperrystä (mm. 150 erinomaisen taiteellisesti koristettua taskukelloa ja jotain ikoneja, maalauksia, tilpehööriä ja paljon arvokkaita tauluja). Mutta opin, että yksi nykyisen kotimaani preseidenteistä (ja ainoa, joka on toiminut myös oikeusministerinä) oli William H. Taft, jonka velipuoli omisti talon, jossa löntystelin. Hieno oli talo, muttei siitä sen enempää.
Päätin lähteä etsimään katuvaunupysäkkiä, joka veisi minut takaisin Kentuckyn puolelle, mutta yhtään pysäkkiä ei silmääni osunut. Ja minulla oli kyllä kartta, muttei sen lukutaitoa, kuten ystäväni tietävätkin. En jaksanut myöskään odotella ja katseskella, mistä tuo vaunu aina vartin välein mennä huruuttaisi, vaan siinä samalla vetreytin jalkojani takaisin kohti siltoja. Katselin myös josko jokin kiva ruokapaikka sattuisi silmään, mutta siinä kahden(!) urheiluareenan(!) välissä tuntui olevan vain hanpurilais- ynnä muita sen sellaisia minun mielestäni epäruokapaikkoja (kunnen syö lihaa enkä sitä sämpylääkään), joten pianaikaan huomasin suuntaavani takaisin Roeblingin toiseksi kuuluisinta taidonnäytettä (ensimmäinen on Brooklyn Bridge, jonka alla olen kyllä itseni kuvauttanut, vaikken sillä ole kävellyt enkä autoillutkaan) ja päätin, että jos pääsin kerran yli, niin pääsen toisenkin. Haaveissa siinteli myös Covingtonin puolelta bongaamani 2 kahvilaa, joten päätin suunnata takaisin.
Näin jäi siis Ohion kahvilat katsastamatta ja tyydytin lounasnälkäni Kentuckyssä thaimaalaisilla kaaliwrapeillä ja bataattiperunoilla. Sitten raahustin takaisin hotellille ottamaan pienen hengähdystauon ja miettimään miten näillä kintuilla jaksaa enää koskaan kävellä mihinkään. No ei kyllä ihan heti tarvitsekaan, sillä seuraavat kolme päivää sisältävät 500 kilometrin ajomatkan. Siis kukin. Huomenna kierrän Chicagon (Illinois) kaukaa ja perjantaina saavutan St. Paulin ja Minnesotan. Ei tarvitse kauheesti kävellä.
Tämä on kolmas osa toukokuun 2023 Road Trippiä. Jos missasit aiemmat, niin ne löytyvät alta.
Kirjoittajapolku 