Ajopäivä oli tylsä eli hyvä. Ei onnettomuuksia, ei suuria ruuhkia, ei mitään nähtävää, sillä ajoin suoraa interstatea eli valtaväylää, jossa ei tarvitse poiketa muualle kuin vessaan silloin tällöin. Varmistin, ettei tarvitse poiketa edes syömään käymällä jättisuuressa ruokakaupassa heti aamusta kello puoli 8. Kyseessä oli Woodmans market ja meinasi mennä hermot. En siis olisi aamutuimaan ja huonosti nukutun yön jälkeen jaksanut kävellä kolmea mailia löytääkseni mantelijukurttia, mutta koska sitä ei myydä Targetissa, niin menin aamulenkille. Ja kassalla opin, että kyseinen kauppa ei ota vastaan luottokortteja. Siis ei lainkaan. Eikä nyt tullut sekkivihkoa mukaan, mutta onneksi äijä lähtiessä muistutti, että matkalla saattaa tulla vastaan tietulli, jossa vain aito raha käy välineenä, niin löysin kassin sivutaskusta kakskymppisen. Niistä tulleista sitten huristin läpi uskoen, että Pohjois-Karoliinan lukulaite toimii täälläkin ja maksut menee sieltä automaatisesti; tai sitten lähettävät laskun. Ja jos sanktio uhkaa, niin minulla ei ole hätäpäivää: kerrankin hyötyisin siitä, etten omista autoani itse vaan se(kin) on edelleen miehen nimissä.
Ei siis tarvinnut poiketa lounaalle, sillä minullahan on näppäränä tyttönä tupakansytyttimeen (siis siihen virtalöhteeseen) ja seinään iskettävä matkajääkaappi eli boxi, jossa eväät kulkee kätevästi mukana. Siispä saatoin – yllätys yllätys – keskittyä kahviloihin! Poikkesin eväineni ensin Madisonissa Twisted Groundsissa, jossa olisin viihtynyt pitempäänkin ja sitten Eau Clairessa KAHVI-nimisessä kahvilassa, josta ostin omat sekä koiran tuliaiset. Pakkohan se oli, kun paidassa lukee KAHVI, niin aion käyttää sitä joka päivä. Kyllä, omistajalla on suomalaiset juuret ja myynnissä oli myös muuta skandinaavista tavaraa ja taas olisin voinut jäädä sinne istuksimaan. Voi kunpa Pohjois-Karoliina ottaisi oppia Wisconsinista ja hankkisi kahviloihin mukavat istuimet!
St. Pauliin, joka on siis Minnesotassa eli virallisessa määränpääosavaltiossa, saavuin kello 3 väsyneenä, mutta helpottuneena. Pahin on takana eli kaksi peräkkäistä 500 kilometrin ajopäivää ilman suurempia kommelluksia. Äänikirjat ovat alkaneet ärsyttää, mutta tieraivo on pysynyt jotakuinkin kuosissa ja kännykkäkin on toiminut moitteettomasti. Hotellissa otin tunnin lepotauon ja lähdin pienelle happihyppelylle tervehtimään Mississippi-jokea. Tämä kaikki tuntuu jo melkein kuin tutulta eli aiheuta suurempia henkisiä ponnisteluja tai muuta jalkojen tutinaa, sillä olen käynyt St. Paulissa aikaisemminkin. Olin silti unohtanut, että kun sinne joelle on puolen mailin alamäki, niin sama puoli mailia on takaisin päivin ylämäkeä ja vaikka olen joen rannalla elämäni lapsuus- ja nuoruusvuodet elänyt, niin on se Mississippi vaan Mississippi. Edelleenkin.
Taisin jo mainita, että Indiana oli tylsää ja laakeaa ja samaa jatkui Illinoisissa tuulivoimapuistojen tuodessa vähän silmäniloa matkaan. Sitten Wisconsinissa alkoi luontokin jo polveilla ja maasto vähän jo muistuttaa suomalaista peltomaisemaa (pelto poikineen tässä on nimittäin nähty) ja kun bongasin ensimmäiset VALKOrunkoiset koivut, niin päästin pari hillittyä riemunkiljahdusta. En malta odottaa huomista maalaistaivalta ja JÄRVIÄ. Loppureissun tulen hehkuttamaan niistä!
Huomenna on vielä reilun 400 km ajo Bemidjiin, jossa opetan viikon. En saa kovasti leirielämästä huudella, joten kirjoittamiseen tulee varmaan tauko. Ja ohjelmaakin on leirimäisen runsaasti eli tuskin maltan täällä kirjoitella, vaan menen mieluummin saunaan. Uskoakseni nähdään taas viikon päästä, kun pääsen pesemään pyykkiä ennen reissun paluumatkan huipennuksia. Kiva kun luette!
P.S. Tämä on siis työreissu. Vaatii minulta pitkää pinnaa ottaa läppäri esille ajopäivän jälkeen, sillä keskiviikkonahan pidin tunnit ihan normaalisti ja eilen sovin työhaastattelusta… tällaista olisi siis reissuelämä. Ei siltikään aivan minun juttu, mutta kiva testata!
Tämä on road tripin viides osa. Aiemmat alla.
Kirjoittajapolku 