Lähdin aamulla kahdeksalta Covingtonista ja porhalsin Ohion ja Indianan läpi Illinoisiin. Matkalle osui kaksi kahvilaa ja lounaspaikka, josta sain myös illallisen, kun otin loput mukaan. Matkaan ei osunut onnettomuuksia eikä muita isompia hidasteita, eli ei valittamista minkään suhteen. Nyt yritän pysyä hereillä vielä pari tuntia, sillä ylitin aikavyöhykerajan ja sain tunnin lisää päivääni.
Päänsisäisiä mietteitä tuli pohdituksi reilun 8 tunnin aikana jos jonkunmoisia. Aamusta oli kankeaa ja kaduin taas kaikkea impulsiivisuuttani ja kitisin etten saanut herätä omasta sängystä. Kun pääsin ajamisen makuun, niin alkoi sujua, kunnes tuli maaseututaival ja puhelin alkoi kiukutella. Vaikka olen maalaistyttö itsekin, niin tässä maassa maaseutu tuntuu enemmän uhalta kuin kaupunki, sillä olen vissiin reilussa 10 vuodessa tottunut urbaanimpaan ympäristöön. Tai sitten se on maiden rajat ylittävä ahdistus, joka maalaispitäjiin mielessäni yhdistyy, mutta minusta siis tulee epävarma pikkuteillä. Ei ajamisen suhteen, vaan olemassaolon. Sellainen epämääräinen raskaus hiipii sisäelimiin ja alan kuunnella auton jokaista kolahdusta ja pientäkin sivuääntä maailmantuhon merkkinä. Sitten kun vastaan tulee 16 rekan jono, niin väen vänkällä olen sitä mieltä, että olen ajamassa kohti maailmanloppua. Siis aivan irrationaalinen ajatus, toinen puoli minusta tietää, että kuvittelen kaiken.
Lohdutuksekseni yritin laittaa äänikirjaa päälle, mutta puhelin sanoi sopimuksensa irti eikä suostunut edes sammumaan. Silloin maksa ja munuaiset tekivät pari kärrynpyörää ja aivokurkiainen yritti piipittää, että rauhoitu nainen, kohta se lähtee taas toimimaan, kuten lähtikin. Tai siis sain sen sammumaan ja viiden minuutin päästä myös uudelleen auki ja maailma oli pelastettu. Tämän jälkeen ajoin tietenkin puoli tuntia pelkkä navigaattori päällä enkä tohtinut rasittaa kännykkää millään ylimääräisellä. Irrotin myös kylmälaukkujääkaappini virtalähteestä, jotta kännykkä saisi kaiken mahdollisen elämäneliksiirin ja veisi minut turvallisesti vielä puolen maailman läpi.
Jotain tällaista minulle aina tapahtuu eli ensin on koettava jonkinlainen pikkukriisi, ja vasta sitten uskallan rauhoittua ja alkaa nauttia olemisestani. Loppumatka olikin siis oikeastaan mukava, sillä tietöissä taisi olla reilun tunnin tauko (joka jeesuksen tie on siis remontissa) ja ignoorasin jopa ne kaikki tienvarsien abortinvastustajien standit pitkin Indianaa. Muutenkin Indiana oli tylsä, sillä osavaltio on kuin Pohjanmaan lakeutta kuoppaisine teineen. Mailitauluja on kahden mailin välein niin, ettei rahaa ole riittänyt kunnon asfaltin pohjustamiseen.
Illinoisissa alkoivat sitten tuulimyllypuistot. Niitä oli joka paikassa ja ainakin kymmenkunta ylipitkää tuulimyllyn lavan kuljetusrekkaa tuli vastaan. Täytyy tutkia miksi niitä on juuri täällä niin paljon. Muuten Illinois vetää puoleensa, sillä osasin valita reitin maaseudun ja moottoriteiden välistä ja liikenne oli sujuvaa. Siitä olen kiitollinen ja monesta pikkukaupungista, joiden läpi ajoin. Näin pellon jos toisenkin ja vilja(tai mitkälie)siilot ovat ettensanoisi lukuisat. Sain hyvää ruokaa ja erinomaista kahvia ja yhteen kylään olisin voinut jäädä pidemmäksikin ajaksi tutkiskelemaan jossain toisessa yhteydessä. Ajoin kuitenkin suoraan hotellille, kävin kävelyllä, suihkussa ja venyttelin, tein vähän töitä ja jos vielä jaksaisin vaikka katsoa jotain Viaplaysta niin etten herää ennen kuutta. Vaikkei sekään sinällään haittaisi, moottoritietylsyys on edessä huomenna ja mitä aiemmin lähtee sen aikaisemmin pääsee perille. Porkkanana Minnesotan ja St. Paulin, jossa sallin itseni mennä illalliselle viinin kera. Huomenna ei ole budjettimatkapäivä vaan oikein kolmen tähden hotelli viikonlopun kunniaksi.
Tämä oli kolmas osa road tripistä. Aiemmat alla.
Kirjoittajapolku 