Nyt kun tiedän olevani tässä
katselen kuvaa sisimmässäni,
sitä joka heijastelee elettyä elämää,
elämättömiä mahdollisuuksia
tuntemattomia tunteita.
Tunteitaan säästellen pääsee vain likelle
sisintään arastellen voi matkata tovin ja
pian huomaa toistuvat esiäitien virheet.
Mutta minä olen tässä ja katson itseäni syvälle silmiin.
En käännä katsetta ensimmäisenä, en tuhlaa enää aikaa,
voimia, mahdollisuuksia, nauruja, elämää.
Nyt kun huomaan olevani tässä, pidän itseäni kädestä ja
johdatan syvemmälle.
Iloon, tuskaan, vapauteen, irtiottoon, uskallukseen. Rakkauteen.
Sillä minusta on kiinni vapauteni ja sen vaateet.
I have finally found myself. Right here, looking at myself, into the eyes.
Deep into the eyes of my earlier existences.
I know I have lost opportunities, yielded the deeper meanings of my feelings,
run away from every piece of the pain there is to have.
And it is just me, who I have been running from
in the fear of being evoked, in the dread of finding the long lost truth
about human existence.
My truth.
My existence.
Since I am a human.
In my way to find the things that are worth finding
And then the most important:
To let them go.
To be me.
18.7.2023
Kirjoittajapolku 