Tuntuu – ja näyttää – että mitään ei ole tapahtunut. Eikä siis kirjoittamisen suhteen olekaan, paitsi nuo muutamat runot, jotka pulpahtivat pintaan siellä ja täällä. En ole kirjoittanut yhtään mitään tavoitteellista koko tänä vuotena! Silti olen kirjannut ylös ajatuksiani, pitänyt jonkinsortin päiväkirjaa ja pakottanut itseni istahtamaan koneen tai muistivihon ääreen 3-4 kertaa viikossa. Olen siis pakottanut itseni pysähtymään, kunntelemaan, katselemaan ja ihmettelemään, jotta sitten voisin kirjoittaa. Olen antanut ajatusten lentää, olen tuskaillut kroppani ja mieleni kanssa, olen turhautunut, olen repinyt paperia, olen lukenut oppaita, käyttänyt kirjoitusideoita , joiden jälkeen olen vimmaisesti suoltanut jotain mitäänsanomatonta paperille kymmenen minuuttia, mutta ennenkaikkea: olen vastustanut kiusausta.
Elämässäni on on aina ollut paljon kiusauksia. Haluaisin mennä kirjoittajakurssille ja oppia kirjoittamaan esseen. Haluaisen osallistua verkon välityksellä laajaan kirjoittajakoulutukseen. Haluaisin suorittaa runojen lukukurssin ja haluan asua viikon muiden kirjoittajien kanssa milloin Suomessa, Ashevillessä, Havaijilla, Coloradossa tai San Diegossa. Haluan epätoivoisesti syytää itseni tekemään jotain, josta jäisi jokin jälki katsottavaksi: hei, sainhan tuonkin aikaan!
En ole tehnyt mitään edellämainutuista ja olen ylpeä siitä! Ensinnäkin, kaikki edelläolevat erinomaiset ajanvietteet maksavat aika paljon rahaa, ja toiseksi kaikki ne olisivat sijaistoimintoja, joilla välttyisin kirjoittamasta sitä, mitä jossain sieluni sopukoissa tiedän haluavani kirjoittaa. Ilokseni minusta on tullut tekosyiden mestari ja olen siitäkin ylpeä. Yritän selittää.
Ehkä on olemassa sellaisia kirjoittajia, jotka vain eräänä päivänä istahtavat koneen ääreen ja suoltavat romaanin ulos. Hitto vie, suurin osa kirjoittajista haluaisi olla sellaisia, ainakin minä haluaisin! Ja ihan totta puhuakseni, tuolla mentaliteetilla kirjoitin ensimmäisen kirjani. Sillä minähän osaan kirjoittaa, olen hauska, kuvaileva, innokas, mitään pelkäämätön ja siinä: valmista tuli. Sitten siirryin seuraavaan opukseen, jonka kohdalla halusin vähän haastaa itseäni, joten päätin oppia kirjoittamaan dialogia ja ympätä tekstin kaavamaiseen rakenteeseen. Tein senkin ilman mitään ongelmia eikä tähänkään mennyt kuin ehkä puoli vuotta. Mitä seuraavaksi?
Seuraavaksi oli aika katsoa totuutta silmiin! Ei, en halua ihan oikeasti mennä mihinkään kurssille. Kyllä, olen saanut ja pyytänyt palautetta ja tekstini toivottavasti ovat ihan kehityskelpoisia, mutta eivät valmiita. Olen hauska, mutta kirjoitan vakavista asioista, jokin siis mättää. Olen parhaimmilla spontaaneissa blogipostauksissa, mutta siis että oikea parisataa sivuinen kirja? Mitä sellaista elämässäni on tapahtunut, josta kannattaa kirjoittaa jotain? Ketä se palvelee? Miksi ja kenelle oikeastaan kirjoitan? Suuria kysymyksiä. Onko niihin samankokoisia vastauksia?
Miksi en olekaan se sankaritarina, josta sikiää jotain uutta ja ihmeellistä ilman sanottavaa ponnistelua? Miten kummassa en jaksakaan työn ja elämän ohessa luoda mestariteosta, joka singahtaa kuuluisuuteen? Mitä minä oikeasti haluan?
Lisää sijaistoimintoja: voisin pitää blogia, tehdä podcastiä, kehittyä opettajana, mennä englannin tai espanjan kielen kurssille. Voisin tehdä jotain muutakin luovaa kuin vain kirjoittaa, kunhan vain tietäisin mitä se olisi: maalausta, piirtämistä, muovailua, saviastioita, leikekirjoja, grafiikkaa tai vaikka kalligrafiaa. Maailma on täynnä mahdollisuuksia, tai minun tapauksissani kiusauksia. Voisin pitää itseni kiireisenä loppuelämäni hypähtämällä asiasta ja projektista toiseen, opittavaa on niin paljon. Pieni miinus tulee siitä, että mikään edellämainutuista ei oikeasti kiinnosta minua. Eikä kiinnosta kirjoittamisen oppiminenkaan, mikä saattaa olla suoranainen este kehittymiselleni. Mutta kun ei kiinnosta.
Inspiraatiota voi hakea monista lähteistä ja monilla kielillä sekä menetelmillä. Sitä voi yrittää puristaa ulos monin tavoin. Inspiraatio on typerä ajatusmalli, josta haluan päästä eroon, sillä sen ihmettelyyn ja toisaalta taas odotteluun menee paljon aikaa. Aikaa, jonka voisi käyttää mihin tahansa muuhun näennäistoimintaan. Tai ehkä mahdollisesti myös olemiseen ja elämisen tunnustelemiseen. Siihen, mistä jotain luovaa sitten ihan oikeasti voi kummuta. Se saattaa tapahtua pakottamatta, melkein huomaamatta ja vaivihkaa juuri silloin, kun olet jo ajatuksissasi menossa pesemään hampaita. Tai sitten mitään ei tapahdu ja juuri siinä on minun pullonkaulani: haluan kaiken tapahtuvan juuri silloin kun haluan ja siten kun haluan. En vain pysty siihen.
Sillä ensin on pystyttävä jättämään tavoitteet, rakenteet, odotukset ja suunnitelmat. Sitten on oltava aikaa olla ja tarkkailla, ja vasta sitten voi ehkä kirjoittaa kolme riviä. Jos olo ja elämä on rentoa, niin ne rivit ovat erinomaisia. Aika usein ne voi rutistaa seuraavana päivänä virtuaaliseen roskikseen ja aloittaa saman prosessin alusta. Onnekseni minulla on paljon rentoa ja hyvää tekstiä! Toisaalta taas minulla ei ole kokonaista rentoa ja hyvää kirjaa, jota voisin viedä eteenpäin. Vielä.
Kirjoittajan tuntee siitä, että elämä ei kokonaista ilman kirjoittamista. Vaikeinta kirjoittajalle on elää sellaista elämää, jossa on riittävästi rentoa oloa luovalle työlle. Sitten on vielä se raaka työ, joka johtaa rakenteeseen, mielenkiintoon ja siihen, että on jotain sanottavaa. Kirjoittaminen on aina ollut minulle helppoa, tekstin rakentaminen ei koskaan. Olen aivan hukassa, mutta tällä hetkellä voitto onkin juuri siinä. Sallin itseni olevan aivan totaalisesti hukassa kirjoittamiseni suhteen!
En vaan tiedä mistään mitään juuri nyt.
Kirjoittajapolku 