KAHVI

Olen loppuunasti kyllästynyt toistamaan, että juon kahvini kuumana. Mitä kuumempaa, sen parempaa minusta, mutta asuinmaassani kaikki juodaan jäiden kera. En totu siihen, mutta tästä huolimatta istun aivan liian usein kahviloissa. Kahvi on minulle pieni pala Suomea, kotimaata, kulttuurista pääomaa, jota en koskaan Suomessa asuessani ajatellut, vaan valitin seisoneesta mustasta mönjästä, jota vedin sisuksiini aivan liikaa ja koko ajan.

Olen saavuttanut keski-ikäisessä elämässäni ajanjakson, jossa voin valita kymmenistä kahviloista kulloiseenkin mielentilaani sopivan paikan ja istuksia juomassa pahvimukista italialaista tököttiä sekoitettuna mantelimaitoon. Mitä? Siis olen muka saavuttanut? Siis onko tämä saavutusta? Pitäisikö kaiken olla vai voiko tämä olla vain sattumusten summaa ja hyvää tuuriani, että minulla on mahdollisuus elää ja asua täällä missä talvi tarkoittaa alle kymmentä sadepäivää ja kahta senttiä lunta joka kolmas vuosi. Minulla on oma pieni sauna (se on mainittava siitä syystä, että säästin ja kaipasin sitä yksitoista vuotta, mutta nyt se on täällä ja nautin siitä todella kovasti), mies, joka huolehtii pääasiallisesti perheen toimeentulosta, oma talo, jossa on reilusti tilaa, vaikka sillekin siis sokeutuu, eikä todellakaan jaksa hoitaa sitä puutarhaa, josta aina haaveili ja jonka myötä kuvitteli ykskaks muuntuvansa puutarhaihmiseksi.

En muuntunut en. Kaksi kesää varmaan jaksoin yrittää ja sitten annoin totaalisesti periksi. En ole koskenut puutarhaan viiteen vuoteen ja se kyllä näkyy. Mutta olen oppinut edes joissain asioissa armolliseksi itselleni: puutarha saa olla, verhot saivat lähteä ja viikkosiivouksesta en näe edes unta. Niin, ja kirsikkana kakussa: en koskaan petaa petiä! En koskaan! En voi käsittää ihmisiä, jotka sen orjallisesti tekevät.

Koko elämäni on mennyt siihen, että olen poisoppinut äitini minuun iskostamia väitteitä ja toimintatapoja. Meillä siivottiin orjallisesti joka torstai (mistä yläaste- ja lukiovuosina olin myös ajoittain kiitollinen, sillä siivouspäivänä sain halutessani jäädä kotiin. Kunhan siis siivosin talon.) ja vaihdettiin jotain samperin kausiverhoja. Piintyneiden tapojen ylläpitäminen oli yksi äitini keinoista hallita elämää. Toinen oli oman arvon tunnistaminen vain ja ainoastaan suoritusten ja työteliäisyyden kautta. Tai ehkei sittenkään, luulen, ettei äitini viimeiseen neljäänkymmeneen elinvuoteen nähnyt itsearvoa saati -arvostusta yhtään missään. Minä en ainakaan häntä arvostanut.

Tästä varmaan johtuu, etten arvosta itseänikään.

Suoritan elämääni ja suoritan hyvin.

Minulla on hieno elämä, eikä sitä ole saavutettu ponnisteluiltta! Olen osani tehnyt, mutta kun on ympätty ajatusmalliin, jossa aina voisi suorittaa enemmän ja tehdä vielä jotain lisää, niin mikään ei riitä. Vapaa on ansaittava. Löysä elämä on ansaittava. Mielenmaltti olisi saavutettavissa, jos vain olisi kärsivällinen, joustavampi ja jollain lailla erilainen. Oikeastaan haluaisin jonkin pienen diagnoosin, niin olisin sitten ansainnut senkin.

Tottakai olen elämänhallintaopukseni lukenut ja tiedän oikein hyvin, että kaikki kuvaamani on pelkkää moskaa. Olen syventynyt suomalaiseen mielenmaisemaan ja pystyn näkemään sodanjälkeisten sukupolvien taistelun paremman elämän toivossa, mutten pysty karistamaan mielestäni enkä varsinkaan toimintatavoistani sitä, että sukupolvien aikanaan tarvitsema mentaliteetti ei enää toimi. Eikä se toiminut äitinikään kohdalla, mutta hän ei osannut tai kyennyt tai välittänyt tai pystynyt (kyllä, olen katkera) asiaa kohtaamaan. Miten olisikaan omista lähtökohdistaan. Minä kai sitten pystyn ja osaan ja kykenen.

Ahkeruus on ilomme ja työllä maailma tai ainakin oma elämäsi pelastuu. Pelastuu miltä? Kuka kaiken lopussa on se, joka kiittää ja kunnioittaa kaikkia suorituksiasi? Kaikille vapaata koulutusta heikennetään koko ajan, sosiaaliturva on rapistumassa ja Suomen yltiöpäisellä sisulla yrittämä maailman pelastaminen, ei ole vielä saavuttanut tavoitettaan, vaikka nuoriso on syyllisyyden taakan alle puserrettu. Kuten esivanhempansa. Uhraukset oman maan puolesta, jälleenrakentaminen ja vakaa pyrkimys antaa omille lapsilleen se parempi elämä. Minulle kai sitä rakennettiin, mutta osaanko yhtään mitään arvostaa asioiden vaatimalla tavalla. Olenko riittävän nöyrä kantamaan kunniaa ja mahdollisuuksia (joiden eteen muuten paiskin takamus ruvella siltikin, vaikka maa mahdollisuudet ja vanhemmat tukensa antoivat) niiden ansaitsemalla tavalla.

Ehkä hyppäys isoäidistä, joka huutolaisena 9-vuotiaana kaupattiin, tähän Starbucks-pahvimukien iäti maatumattomaan elämään on ollut aivan liian pitkä. Ehkä en vain kykene saamaan omaa viipaletta maailmantuskaa järjetykseen. Menivätkö Suomen valtion kustantamat pitkät koulutukset minussa täysin hukkaan, kun en osaa elää muovikassitonta kierrättäjäkuningatar elämää.

Olen toki imenyt itseeni maailmantuskan ja pyrkimyksen, mutta myös sen lohduttomuuden, joka kumpuaa siitä, että kaikki ponnisteluni katoavat massaan; yksilön tekemisellä on liian vähän vaikutusta. No, en tietenkään silti lakkaa ponnistelemasta, olenhan suomalaisen sisun äärimmäinen ilmenemismuoto, mutta se turhauttaa kovastikin tässä pahvimukin takaa asiaa pähkäillessäni.

Minä yksinkertaisesti haluaisin vain antaa periksi!

Tyytyä osaani, lopettaa taistelun, mennä virran mukana ja elää elämääni muista ja maailmasta piittaamatta. Ehkä olen niin jo tehnytkin.

Palaan kahviin. Tuohon ihmeelliseen hyödykkeeseen, joka oli isovanhemmilleni merkki siitä, että taistelu oli edes välillä voiton puolella. Kun sai kahvia, niin saattoi istahtaa hetkeksi, sitä saattoi tarjota vieraalle ja olla jopa sosiaalinen. Tai no, satakuntalainen emäntä ei tietenkään samaan pöytään tohtinut takamustaan laittaa, vaan vaali katseetonta yhteyttä sivusta, mutta jo pelkkä tuoksu antoi viitteitä jostakin hyvästä, ansaitusta, eteenpäin pääsemisestä. Sillä edelleenkin juomme maailmassa eniten kahvia ja tottavie sen olen kantanut minäkin mukanani: kahvi kahvina ilman makeutuksia tai turhia rönsyjä. Sitä minä keitän ja juon ja sallin itseni ostaa: kansallisromanttista turhaketta, joka ei kansaltamme vie edes yöunia, niin pyhää se on. Omani juon kahviloissa, kalliisti ja huonolla omallatunnolla. Liikaa, liian usein ja moraalittomasti kertakäyttömateriaaleista. Siinä on elämäni ydin ja sen tuoma tuska.