Kissa, laiskottelee – niin me sanomme.
Katselemme sitä kateellisena helpoista päivistä,
auringonläikästä, pitkästä hännästä, joka ulottuu täältä iankaikkisuuteen.
Laiskottelusta, joka ei ole meille sallittu
jo lapsena pois kitketty, piilossa pidettävä.
Jos vain uskaltaisin, kerrankin, antaa olla.
Venyä ja vanua, miettiä ja pohtia, tätä ja tulevaa, vailla
yhtäkään murhetta.
Eihän sellainen ole ihmisen elämää, joku huomauttaa.
Ei, eihän se. Miksi siis olen ihminen?
Haluan olla kissa.
Luulen, että olisin hyvä kissa.
Every time I see a cat, I need to stretch.
I get the urge to stretch my personal limits, my sole being.
The one that actually knows how to be
how to take advantage of every day
when sun shines through that dirty window
which the human of the house needed to clean.
Oh, I wish I would not be that human, but
the cat.
Stretching myself from today to eternity
Feeling my body figuring it´s way to be me.
To be me.
Kirjoittajapolku 