Once in awhile
when my feet have been touched
I feel the almost peace in me.
Just like being one with the universe,
fitting in the spot appointed to me,
my rightful place in the world
my true self.
Where does everything go hiding when the world is
too overwhelming?
How I wish to be able to go and give that child back her
Sparkle
The shameless hope – the one that was taken too early.
How I wish to be able to make her feel home
by warmth of the others.
And give her courage to feel the world without judgement.
Oh how I wish those small blue eyes would once more be filled
with hope and love.
Or, just love.
Joskus kun jalkani ovat hetken verran
lämpimät
löydän sisäisen rauhani.
Sen häivän, joka meille on syntymässä suotu.
Oman pienen kolon, joka ravittuna kasvaa ja kantaa.
Omani on jäänyt liian pieneksi ilman rakkauden ravintoa
ilman kasvamiseen kaivattua tukea.
Voisinpa raivata koloselleni lisää tilaa, repiä sitä peittäviä
risuja ja riistää oksia
sen unohdetun tieltä, joka jäi polulleen liian varhain, liian yksin.
Silmissään sammunut valo ja pälyilevä katse, jotka
ovat omiaan suojelemaan vaaroilta,
vaan eivät antamaan turvaa taipaleelle.
Miten luottaa elämään, jossei osaa sukeutua sen tuomien muistojen lämpöiseen turvaan.
Miten voi lahjoillaa lapselle sen katseen, josta heijastuu pelkkää toivoa ja luottamusta.
Lapselle, joka on muuttunut jo iäti keskenkasvuiseksi aikuiseksi.
Minuksi kylmine jalkoineen.
Kirjoittajapolku 