Kesti 51 vuotta oivaltaan kuka olen ja mistä tulen. Tai no, eihän sitä ihan lapsena asiaa ajatellut kovinkaan tietoisesti, mutta taustalla se on häälynyt aina. Sillä elämäni alku ei antanut minulle kuuluvuutta mihinkään, joten olen yrittänyt paikata tätä puuttuvaa palasta härkäpäisesti, itsepintaisesti ja suhteettomasti.
Tämä ei ole mikään minut jätettiin paloaseman portaille -tarina, eikä muukaan lyhytaikainen kertomus, josta saisi kepeän ja onnellisen auringonlaskulopun Atlantin rannalle sijoittuvan pikkukylän elämänmullistaneen rakkaustarinan päätteeksi. Niitä kai tapahtuu vain amerikkalaisissa tv-sarjoissa, vaikkakin Amerikka ja Atlantti ja pikkukylä kyllä tähänkin tarinaan liittyvät. Kuten liittyvät myös itseinho, elimistöä kuristava pelko elämään kuulumattomuudesta ja kaikenylittävä tarve päteä, tehdä ja näyttää kaikille. Näyttää mihin yksittäisestä maailmankaikkeuden palasesta on, siinä onnistumatta, ja turhaan sisukkuutteen uppoutuen. Tämä on tarina meistä jokaisesta, ja siitä kuinka se oma polku ei siltikään avaudu eteen seesteisenä ja autereisena, vaikka vaihtaisi ammattia, näkökulmaa, mannerta ja ihan kaikkea. Kuinka sitkeässä syvimpään hakkautunut identiteetti lymyää ja kuinka sen esiin houkuttelemiseen tarvitaan uteliaisuutta, yritteliäisyttä, ihan älyttömän paljon kärsivällisyyttä ja maailmanlaajuinen pandemia.
Kirjoittajapolku 