Haluan kertoa isoista elämänmuutoksistani tunteettomasti ja yksiselitteisesti, sillä niin olen elänyt koko elämäni. Ota tavoite ja suorita. Päätä, että haluat muuttaa pois kotoa ikinä palaamatta ja ala laskea päiviä. Jätä kaikki, johon voimat, ja ennenkaikkea elämäntaidot, eivät riitä. Hylkää perheesi pelastaakseni itsesi.
Ei, en ole katunut päätöksiäni, sillä ne olivat matkalippuni ainoaan vapauteen, jonka pystyin ymmärtämään. Pois sairaudesta, pois riippuvuudesta, pois toimimattomasta perhedynamiikasta, siitä samaisesta, jonka niin moni on kokenut ja kokee yhä. Tein toki velvollisuuteni. Aina. Sen samaisen, joka sukupolvien myötä on DNA:hamme käristetty ainakin kolmen sukupolven takaa: nälänhätä, sota-aika, suomalainen sisu ja pärjääminen. Ja kaiken taustalla häälyvät niin ohuet ja pitsireunaiset sielut, jotka ammentavat ylimaallista voimaa edellisten sukupolvien jaksamisesta, pyhästä kunnioituksesta isänmaata kohtaan ja haudatuista, ah niin syvälle haudatuista, heiveröisistä toiveista saada itsellekin jotain: rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. Sillä olenhan minäkin nainen, joka taipuu, muovautuu, pärjää ja jaksaa. Kunnes murtuu tai yksinkertaisesti on murtumatta. Jaksaa tai on jaksamatta, mutta julkisivu säilyy.
Eihän näitä taitekohtia kovin monta elämään mahdu, toivottavasti, mutta jokainen jättää jäljen, jonka saattaa sitten jälkikäteen tunnistaa. Minä menetin äitini teini-iässä, mutta suuri suruprosessi alkoi vasta kun hän kuoli. Ja se jatkuu edelleen, sillä se minkä äitini jätti opettamatta, on heräillyt hitaasti ja tuskallisesti viimeisen liki parinkymmenen vuoden aikana. Sillä hänen kuolemaansa en surrut, se pieni määrä surua, johon kykenin, meni ihan muiden asioiden käsittelyyn. Kuten anopin kuoleman suremiseen, sillä hänen mukanaan meni sukupolvien linkki tyttärelleni, se yhteisöllisyys, joka jatkuvuudesta sitkeytyy ja jonka vahvuuden sittenkin käsitin. Anoppi avasi minussa ensimmäisen suuren tunteen, joka häälyi niin massiivisena, lopullisena ja uhkaavana, ettei muuhun jäänyt aikaa. Ja kuinka kannoinkaan huonoa omaatuntoa. En surrut äitini kuolemaa, surin toki hänen elämäänsä.
Kirjoittajapolku 