LUKU 4 Nöyrtyminen

Sukuni ei ole kovin kirkollista, joten siitä suunnasta on turha hakea ylenpalttista lohdutusta. Enemmän on aina auttanut luonto, puut, syyssateen omanlaisensa tuoksu ja vaeltaminen kanervikossa. Kivellä istuminen on yhtä epämukavaa kuin kirkon pehmustamattomassa penkissäkin, mutta kaupanpäälliseksi saa raitista ilmaa ja jos se itse itselle määritelty kivi sijaitsee neljänkymmenen minuutin kävelymatkan päässä, niin myös hyvää kuntoa tulee tienanneeksi. Käveleminen on aina tuntunut luontevalta ja kai senkin voi meditaatioksi ajatella. Oikeutuksiakin on monia: siirtyminen paikasta toiseen, äänikirjan kuunteleminen, koiran ulkoiluttaminen ja hyvä kunto. Sillä kyllä minä vielä sellaisenkin hankin. Kuinka sitä nyt kroppaansa säästäisi kunnei mitään muutakaan. Mutta itke en.

Sairaaksi tunnustautumisessa on tarpeeksi nöyryytystä ja ainahan lääkäriltä voi kitistä lyhyempää pätkää. Terapiakäyntejä, nöyriä lupauksia ja terävää analyysiä, sillä totta helvetissä ymmärrän, mistä kaikki johtuu ja miksi vedin itseni piippuun. Mutta yhtään keinoa itselaupeuteen en oppinut. Yhtään ystävää en omaan suohoni sallinut, en tukijaksi, en tuuppijaksi enkä vetäjäksi. Ainoa, mihin lankesin oli ensimmäinen ja viimeinen lääkekuuri. Kuinka kippurassa sieluni mykersi, kun kaikki minussa huusi epäonnistumista, arvottomuutta ja sulaa kauhua siitä, että tähän jään minäkin nalkkiin: valkoinen pilleri oli pelottavin kaikista uhkakuvista, ja siihen tukeuduin, mihinkään muuhun en.

Tämä oli minulle pohjakosketus. Ei siis monessakaan mittakaavassa massiivinen, mutta addiktin tyttärelle täyttä totta. En totta puhuen ymmärrä, mistä kaikesta kammoni lääkkeitä ja lääketiedettä kohtaa kumpuaa, mutta jokaisen antibioottikuurinkin olen kokenut tappioksi. Ehkä lapsuuden penisilliiniallergia on pohjana kaikelle, ehkä kyseessä on vain se, että koin äidin alkoholisoitumisen henkilökohtaiseksi todisteeksi siitä, etten ollut tarpeeksi rakastettava, mutta olen valmis tekemään melkein mitä vaan, jottei yhtään pilleriä tarvitsisi ottaa. Onnekseni olen tähän asti ollut fyysisesti varsin terve, joten lääkkeetön elämä on ollut hyvinkin mahdollista.

Elämäni nöyryyttävimmät kokemukset ovat tässä: 1. Olen 8-vuotias klanipää (en tiedä miksi äiti piti hiukseni aina hyvin lyhyenä) ja kulutan aikaani paikallisella linja-autoasemalla. Bussia odottava mummo kysyy minulta, että kenes poikia sitä ollaan? Murskaava häpeän aalto lyö lävitseni: en ole poika, en ole mitään, en halua vastata. Sillä mitä siihen vastaa sellainen, jolla ei ole sitä isää, joka silti on. Olenko minä hänen? Olenko minä äidin? Onko minua olemassa?

2. Olen aina kärsinyt päänsäryistä ja suvussani kulki uppiniskaisuuden lisäksi yleisenä riivinrautana selkävaivat, joten tein kaikkeni, jotta tähänkään en lankeaisi: treenasin salilla, kävin jumpassa, venyttelin ja kävelin paljon. Olin kunnossa, ja silti sain tämän ainoan sallitun sukuhaitan, jota oli mentävä pohtimaan spesialistin kanssa. Fysiatri vilkaisi minua kerran ja julisti, että neidin pitää alkaa vahvistaa vatsalihaksia! Neiti kiitti ja lähti. Neiti oli todistetusti siellä painorajojen yläpäässä isoine luineen, mutta neidillä oli kunnon lihakset ja tapana myös käyttää niitä. Pitäkää valkoiset takkinne, minä halusin vain kohdata ihmisen.

Lukuun 3 Lukuun 5

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: